”Vasta myöhemmin ymmärsin, että isä ei hylännyt meitä, vaan äitini esti tapaamiset”
”Näin isäni viimeksi, kun olin seitsemän vuotta vanha. Isä oli meille lapsille sellainen todella odotettu henkilö, meille kolmelle sisarukselle. Minun lapsuuteni ensimmäisiä muistoja kuitenkin on, kun isä ja äiti riitelee ja isällä vuotaa verta sen seurauksena kädestä.
Isä ja äiti kuulemma erosivat, kun olin kaksi vuotta vanha. Muutimme sitten toisaalle myöhemmin, äidin omistusasuntoon. Isän vierailut vähenivät, ja lopulta emme nähneet kuin muutaman kerran vuodessa.
Sitten muutimme toiselle paikkakunnalle äitini ja siskojeni kanssa. Isän kontaktit loppuivat kokonaan. Kaipasimme isää, olisimme halunneet tavata häntä, mutta meille kerrottiin aina, ettei isä halua. Näin kuvittelin koko lapsuuteni.
Vanhempi siskoistani on pitänyt isäämme yhteyttä myöhemminkin. Tämä kävi ilmi vasta meidän aikuisiällä. Isä halusi nähdä, halusi tavata, halusi pitää meidät tyttärensä lähellään. Oli soitellutkin. Meidän äiti ei antanut tämän tapahtua. Viimeisin kerta, kun näin isäni, oli leirintäalueella seikkaillessamme, kun olin 7-vuotias. Viimeisin kerta, kun kuulin isästämme oli kun hän kuoli liikenneonnettomuudessa ollessani 22-vuotias.
Yritin ottaa isään yhteyttä. Aikana, jolloin ei vielä ollut niin kehittynyttä tämä viestintä. Finderista yritin etsiä yhteystietoja, jotta olisin hänet lapsenlapsensa ristiäisiin kutsunut. Kaksi vuotta tämän jälkeen suruviesti tuli.
Jotain kaunista silti tuli isänkin kuolemasta. Tutustuin ensimmäistä kertaa pikkusiskooni, joka oli isän hautajaisissa ensimmäistä kertaa tavatessamme 12-vuotias. Tällainen suru tarvittiin siihen, että me siskokset päädyimme yhteen.
En voi lakata kyselemästä itseltäni, olisiko isä yhä hengissä, jos me tyttäret olisimme vain saaneet häneen pitää yhteyttä. Jos ei äiti olisi näitä tapaamisia estänyt, olisiko hän tehnyt tämän..? En saa koskaan tietää, oliko teko tahallinen vai vahinko.
Menettämisen pelko sai äitimme estämään yhteydenpidon isän kanssa. Tätä en ymmärtänyt lapsena, kuvittelin isän hylänneet meidät. Näin ei käynyt. Taustalla oli paljon monimutkaisempia asioita, joita vasta alan ymmärtää. En haluaisi syyttää äitiä, mutta olihan hänen toimintansa tässä asia, jota ei vaan voi antaa anteeksi. Minullakin on lapsia, ja vaikka en heidän isäänsä ymmärrä, enkä halua olla tekemisissä, en koskaan omien kokemusteni vuoksi tule asettumaan hänen ja lastensa väliin, enkä edes kertomaan isänsä pahoista teoista. Toivon aina, että isänsä kohtelee lapsiaan, kuten minun isä kohteli minua ja siskojani.”
Kommentit
Uhkasakkoja on oikeudessa määrätty Suomessakin, mutta ne eivät toimi. Niitä ei koskaan panna täytäntöön, vaikka lähivanhempi jatkaisikin vieraannuttamista.
Kommentit
Kiitos tästä jutusta. Elän miehen kanssa yhdessä, joka on vieraannutettu omista lapsistaan. Asumme samalla paikkakunnalla kuin hänen lapsensa. Se suru, tuska, ikävä, huoli jne on niin sydäntä särkevää eikä sille löydy sanoja. On miehelle raskasta se, että lapset on elossa ja ihan lähellä muttei enää näe lapsiaan. Muutakuin satunnaisesti kaupassa tms törmäävät. Hän on ihana ja herkkä, välittävä ihminen eikä se ihmishirviö niinkuin lapset on saatu uskomaan.
Hyvä kun tästä puhutaan. Vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta on henkistä väkivaltaa pahimmillaan.
Yhdenkään lapsen ei pitäisi tätä kokea Suomen kaltaisessa ”hyvinvointivaltiossa”.
Hyvä kirjoitus. Elän avoliitossa miehen kanssa, jolle on käynyt juuri näin. Tuntuu niin pahalta katsoa vierestä toisen kärsimystä ja ikävää omia lapsia kohtaan, joita ei saa tavata. Itse olen eronnut enkä lapsilleni ikinä tekisi näin, lapsella kun on aina oikeus myös toiseen vanhempaan.
Olisiko jo aika tehdän niinkuin Tanskassa, että 500 euron uhkasakolla pakotettaisiin nämä vieraannuttaja vanhemmat toimii kuten lapsen/lasten etu niin vaatii. Tämä tulisi koskemaan myös niitä vanhempia jotka eivät tapaa lapsiaan ollenkaan. Loppus lyhyeen tappelut. Ja tätä valvottaisiin esim. Lastenvalvojan toimesta
Uhkasakkoja on oikeudessa määrätty Suomessakin, mutta ne eivät toimi. Niitä ei koskaan panna täytäntöön, vaikka lähivanhempi jatkaisikin vieraannuttamista.