turvatalo, turvakoti
Ihmissuhteet

Joka kolmas nainen Suomessa kohtaa elämänsä aikana väkivaltaa – tällaista on turvakodeissa, joihin kaikki eivät edes mahdu

Joka kolmas nainen kokee elämänsä aikana väkivaltaa. Yksi puhelinsoitto voi aloittaa matkan uuteen, väkivallasta vapaaseen elämään. Vierailimme turvakodissa vuonna 2016.
Teksti: Iina Alanko Kuvat: Heli Hirvelä/Otavamedia

Täällä haisee kloori. Pesuaineen haju tulvahtaa nenään Pääkaupungin turvakodin aulassa Helsingin Etelä-Haagassa. Ystävälliseksi vastaanoton tekee kuitenkin ovelle vastaan tullut hymyilevä talon esinainen, vastaava sosiaalityöntekijä Minna Remes-Sievänen.

Tänne tulee periaatteessa kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ovat paenneet lähisuhdeväkivaltaa pakon edessä, ja niitä, jotka ovat päättäneet ottaa ison askeleen päästäkseen väkivaltaisesta suhteesta eroon.

Turvakodeista ja lähisuhdeväkivallasta liikkuu paljon vääriä käsityksiä. Minna puhkaisee heti yhden kuplan: turvakodin ympäristössä hyvin harvoin liikkuu vihaisia tai väkivaltaisia ihmisiä pelottelemassa turvakodissa olevia kumppa­neitaan.

– Uhrin turvakotiin tulo on kriisin paikka myös kotiin jäävälle osapuolelle, hän kertoo.

Pääkaupungin turvakotiin voivat tulla sekä miehet että naiset perheineen. Naisia on asiakkaista leijonanosa, 95 prosenttia.

Minna alkaa esitellä taloa samaan tapaan kuin hän esittelee sitä niille, jotka tulevat tänne asumaan. Ensimmäiseksi kurkistetaan alakerran värikkääseen työskentelytilaan, joka tulee tutuksi ainakin lapsiperheille.

Huoneessa on lahjoituksena saatuja Angry Birds -pehmoleluja ja yhdessä nurkassa nukkekotikaappi, jonka avulla lapsia autetaan kertomaan kokemastaan. Jos äitinukke makaa maassa ja isänukke on toisessa huoneessa, mitähän on tapahtunut?

Turvakoti tarjoaa muun muassa paikan käsitellä sitä, mitä on tapahtunut. Pääkaupungin turvakodissa on työskentelyn apuna nukketalo, johon sijoitettujen leikkien avulla lapset saadaan kertomaan kokemuksistaan.

Henkinen väkivalta pahat ruhjeet

Joka kolmas suomalaisnainen, karkeasti arvioituna 800 000–900 000 naista, kohtaa elämänsä aikana lähisuhde- tai perheväkivaltaa. Siltä eivät suojele varallisuus, asema, ikä eikä koulutus.

Ihmissuhteittemme kautta väkivalta koskettaa jotenkin meitä kaikkia, tiedämmepä tai huomaammepa sitä tai emme. Väkivaltaa on vaikea tunnistaa, koska vain pieni osa siitä on fyysistä ja jättää näkyviä merkkejä.

Fyysisen väkivallan määrä on parisuhteissa vuosien mittaan vähentynyt. Usein pahemmat ja pitkäkestoisemmat ruhjeet aiheuttaakin henkinen väkivalta, jota moni uhri yrittää peitellä viimeiseen asti.

– Asiakkaistamme vain pieni osa on kertonut kokeneensa rankkaa fyysistä väkivaltaa, mutta kaikki ovat henkisen väkivallan uhreja, Minna kertoo.

Turvakoti kaipaisi kalusteita – huoneet ovat askeettisia

Seuraava ovi vie portaisiin ja tavarahissin ohitse kakkoskerrokseen, jossa sijaitsevat turvakodin ruokala ja osa asuinhuoneista. Tunnelma ruokalassa on laitosmainen, mutta täällä turvakodin asukas saa valmiit aamiaiset ja muut ate­riat koko oleskelunsa ajan.

Tilan perällä on puhtauttaan kiiltävä kylpyhuone. Se on 11 huonekunnan yhteiskäytössä mutta nyt tyhjä. Vieressä on nahkaisin eriparisohvin kalustettu tv-tila.

– Vähän ankeatahan täällä on, koska meillä ei ole määrärahoja kalusteisiin. Osan huonekaluista olemme saaneet lahjoituksina, osan olemme hankkineet säästämällä jostain muusta, Minna kertoo.

Talon kaikki makuuhuoneet ovat varattuja, joten niihin ei pääse kurkistamaan. Huoneet ovat Minnan mukaan askeettisia: sängyn lisäksi niissä on vain tuoli, pieni pöytä ja vaatekaappi.

– Olemme yrittäneet tehdä niistä viihtyisämpiä tekstiilien avulla.

Asiakkaita ei tällä kertaa haastateltaviksi saa. Kaikki ovat niin vastatulleita ja oman prosessinsa alussa, ettei ole oikein häiritä heitä vielä.

Millaisen polun turvaa etsivä kulkee, ja kuinka häntä täällä autetaan?

Minna Remes-Sievänen johtaa Pääkaupungin turvakotia, josta apua saa vuodessa yli 300 naista ja muutama mieskin.

Turvakoti on melkein aina täynnä: joka toinen ei saa paikkaa

– Ensimmäinen askel otetaan jo ennen turvakotiin tuloa. Se on yleensä pelkkä yksi puhelinsoitto. Jo se voi vaatia ihmiseltä jopa vuosien miettimisen ja olla ensimmäinen kerta, kun hän kertoo kokemastaan väkivallasta kenellekään, Minna kertoo.

Puhelun aikana turvakodin sosiaalityöntekijä kartoittaa tilanteen ja sen, kuinka todellinen turvakotipaikan tarve on: onko perheessä esimerkiksi lapsia, tai onko kotona akuutin fyysisen väkivallan uhka?

Pääkaupungin turvakodissa on 11 paikkaa. Asiakkaita oli viime vuonna 335. Väki vaihtuu ti­heään, keskimäärin täällä viivytään kolme viikkoa ja pisimmillään kahden kuukauden verran. Paikat täyttyvät sitä mukaa kuin ne vapautuvat.

Keskimäärin joka toinen, joka soittaa tänne turvaa saadakseen, ei paikkaa saa. Turvakotipaikkoja ei ole tarpeeksi, eikä tilanne juuri kohene ensi vuonnakaan.

Turvakodit hakivat valtiolta viiden miljoonan lisärahoitusta kohottaakseen paikkojen määrän tarvetta vastaavaksi. Vuoden 2017 talou­sar­vi­oe­si­tyk­seen hallitus on budjetoinut niille kuitenkin vain kaksi miljoonaa lisäeuroa. Paikkojen riittämättömyysongelma ei sillä poistu.

– Perheen sisällä tapahtuva lähisuhdeväkivalta koetaan ehkä niin vastenmieliseksi, ikäväksi ja vaikeaksi asiaksi, etteivät poliitikot siihen oikein halua tarttua ja ottaa sitä asiakseen, Minna arvelee.

Paikkakunnan vaihto voi romauttaa arjen

Miltä Minnasta tuntuu sanoa keskimäärin joka toiselle avunpyytäjälle, että talo on valitettavasti täynnä?

– Pahaltahan se tuntuu. Pitää vain luottaa siihen, että ihminen on jo aika pitkällä silloin, kun hän on saanut otettua meihin yhteyttä, ja että hän saa apua jostain muualta.

”Muualta” tarkoittaa usein turvakoteja toisilla paikkakunnilla. Paikkakunnan vaihto voi aiheuttaa muutenkin kriisin keskellä olevalle suuria ongelmia.

– Jos ihminen joutuu lähtemään kauaksi kotoaan, hänen koko arkensa saattaa romahtaa. Itse ei pääse töihin eivätkä lapset kouluun tai tarhaan. Sairauslomaa ei henkisen väkivallan uhri kriisitilanteessakaan yleensä saa, ja ystävät ovat kaukana.

Joskus soittaja päätyy siihen, että hän jää kotiin odottelemaan paikan vapautumista.

– Jos tilanne on akuutti, paikalle saadaan aina poliisi, Minna sanoo.

Noin puolet turvakodin asukkaista on tullut taloon eri viranomaisten lähettäminä.

Oleskelu- ja tv-tila on kalustettu lahjoituksena saaduilla huonekaluilla.

Turvakodin kylpyhuone suihkuineen on asukkaiden yhteiskäytössä. Kukin tuo ja vie henkilökohtaiset tavarat mukanaan.

Uusi alku turvakodissa

Jos paikan turvakodissa onnistuu saamaan, mitä sitten tapahtuu?

– Asiakas ja mahdolliset lapset saavat oman huoneen sänkyineen ja vuodevaatteineen. Mukaan tarvitsee ottaa vain henkilökohtaiset tavarat ja tärkeät paperit – ja ehkä ne arvotavarat, joiden voi pelätä kotoa katoavan.

Turvakotiin saapuneet ovat usein henkisesti rikki. Sisällä myllertää, ja olo on suuren päätöksen jäljiltä uupunut. Täällä olo helpottuu, kun on aikaa ja rauhaa miettiä, kuinka jatkaa eteenpäin.

Uutta elämää suunnittelevan päässä pyörii kysymyksiä. Mitä kaikkea lähtö yhteisestä kodista merkitsee? Kumpi sinne lopulta jää asumaan, minä vai kumppani? Haenko lähestymiskieltoa? Miten lasten tapaamisista sovitaan? Kuinka raha-asiat järjestyvät?

Sosiaalityöntekijät auttavat sekä pohtimisessa että käytännön asiois­sa, esimerkiksi asunnon etsimisessä. Turvakodissa tehdään vuorotyötä, joten keskusteluapua on saatavissa kellon ympäri, pikkutuntien sudenhetkenäkin.

Vähitellen palaset loksahtelevat paikoilleen, ja suunnitelma uudesta alusta hahmottuu. Sitten ryhdytään toimeen sen toteuttamiseksi. Joskus – noin viidesosassa tapauksista – käy niin, että pitkälle tehtyjen suunnitelmien jälkeen nainen – tai joskus mies – päättääkin palata kotiin ja vanhaan suhteeseensa.

– Välillä se vähän turhauttaa, Minna tunnustaa.

– Mutta jokainen tekee omaa elämäänsä koskevat päätökset itse. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia; jokaisessa suhteessa on myös paljon hyvää, josta on vaikea päästää irti. Väkivallasta irrottautuminen on lisäksi pitkä ja vaativa prosessi. Siihen voidaan tarvita useampikin turvakotikäynti, Minna kertoo.

Kilpola on turvakodin jatke – ”Eletään mahdollisimman normaalia elämää”

Kaksi pikkulasten keinua läm­piää syksyisessä auringonpaisteessa uudehkon, matalan kerrostalokompleksin pihalla. Ollaan Helsingin Kontulassa, piha on asumisyksikkö Kilpolan.

Kilpola on turvakodin jatke, ainutlaatuinen tuettu asumisyksikkö. Tänne pääsee asumaan, jos asunto turvakotijakson aikana ei järjesty – jos esimerkiksi kaupungin asuntoa joutuu jonottamaan tai asuntoa ei ole taloudellisesti mahdollista hankkia vapailta markkinoilta.

”Tuettu” tarkoittaa sitä, että tänne muuttavan täytyy sitoutua viikoittaisiin tapaamisiin ja työskentelyyn Kilpolan väkivaltaan ja siitä selviytymiseen erikoistuneiden työntekijöiden kanssa.

Lähes 70 prosenttia asukkaista on maahanmuuttajia. Moni on vailla turvaverkkoja, kielitaitoa ja tietoa suomalaisen yhteiskunnan toiminnasta ja tarvitsee siksikin tukea enemmän kuin muut.

Tehdään ajatusleikki. Jos olisin päätynyt tänne asumaan, millaista apua saisin?

Kilpolan esimies, vastaava so­siaalityöntekijä Miira Hartikainen näyttää Kilpolan toimistopuolen: täällä tapaisin Kilpolan työntekijöitä. Yhdessä hoitaisimme käytännön asioita ja miettisimme lähisuhdeväkivallan syitä ja seurauksia.

Miira johdattaa minut valoisan aulan poikki kohti ovea, joka erottaa toimistot asunnoista.

Ovi on yksityisyyden raja: Kilpolan asunnoissa jokainen elää elämäänsä niin kuin elää.

– Kilpolassa eletään mahdollisimman normaalia elämää, käydään töissä, kyläillään ja välillä juhlitaankin. Katse on eteenpäin, Miira kertoo.

Asukkaat päästävät sisään kenet haluavat, sitä eivät Kilpolan työntekijät valvo. Ulko-oven yllä on kuitenkin täälläkin kamera.

– Ennaltaehkäisevästi, Miira sanoo noustessamme hissillä kolmoskerrokseen.

Miira avaa oven tyhjään, tuuletusta kaipaavaan kaksioon. Tänne muutetaan oikeasti, vanhasta kodista omien tavaroiden kanssa. Kilpolassa voi asua korkeintaan kuusi kuukautta – sinä aikana oma, oikea asunto on yleensä löytynyt.

– Kilpolassa katse on suunnattu eteenpäin. Hoidamme mennyttä, mutta suunnittelemme tulevaa, Miira Hartikainen kertoo.

Väkivallalla on erilaisia muotoja

Pelkkä väkivaltaisen suhteen päättäminen ja omilleen muutto ei välttämättä kanna kovinkaan pitkälle. Kilpolassa uskotaan, että tapahtunutta läpikäymällä ja miettimällä esimerkiksi sitä, kuinka väkivalta on vaikuttanut itseen tai lapseen voi ennaltaehkäistä sitä, ettei ajaudu samanlaiseen suhteeseen uudelleen.

Miira näyttää työskentelyn apuna käytettävää väkivallan ympyrää. Se nimeää erilaisia henkisen väkivallan muotoja: esimerkiksi kontrolloinnin, alistamisen, ja lasten käyttämisen väkivallan välineinä.

Henkistä väkivaltaa on sekin, että hankaloittaa tai rajoittaa kumppaninsa menoja, tekemisiä ja tapaamisia. Sitä on myös arvaamaton tunnetason kylmyyden ja lämmön vuorottelu.

Kilpolan lapsityöntekijät Venla Koivisto (oik.) ja Kirsi Lankinen työhuoneessaan.

Lapsia on ajateltu Kilpolan hankinnoissa.

”Lähisuhdeväkivalta ui suhteeseen pikkuhiljaa”

– Lähisuhdeväkivalta ui suhteeseen pikkuhiljaa. Niin hiljaa, että siihen tottuu, Seija Kilpinen kuvailee kokoushuoneessa, josta ikkuna tuulettaa edellisten keskustelujen höyryjä ulos.

Seija on esimies Pääkaupungin turvakoti ry:n Lähisuhdeväkivaltatyön yksikössä, joka sijaitsee Kilpolan kanssa samassa rakennuksessa. Lähisuhdeväkivaltatyön yksikkö tarjoaa avopalveluna keskusteluapua lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille.

Työskentelyn tavoite on väkivallan tunnistaminen ja loppuminen ja väkivaltakokemuksista selviytyminen. Keskusteluapua on tarjolla kaikille perheenjäsenille joko yhdessä tai erikseen.

Seijan mukaan yleisin harhakäsitys, joka lähisuhdeväkivaltaan liittyy, on se, että suhteen vai­keuksista huolimatta yhdessä pitää pysyä lasten takia.

– Lapset ovat yleensä hyvin kartalla siitä, mitä kotona tapahtuu. Hyvinkin pienet lapset altistuvat uhkaavalle, pelottavalle tai oudolle ilmapiirille ja reagoivat siihen tavalla tai toisella.

Moni välttää riitelyä lasten kuullen. Lapset eivät kuitenkaan pelkää vanhempien riitelyä ja erimielisyyttä, jos kaikilla on turvallinen olo. Joissakin perheissä pelottavaa on huuto, toisissa hiljaisuus.

”Myöntäminen on äärimmäisen epämiellyttävää”

Vaikeinta lähisuhdeväkivallassa on – hieman yllättäen – sen tunnistaminen.

– Väkivalta ei ole missään muodossa hyväksyttävää. Vastuu väkivallasta on aina tekijällä, mutta väkivalta sinänsä ei ole yksiselitteistä. Fyysinen väkivalta on helppo tunnistaa, mutta henkisestä väkivallasta on vaikeampi saada otetta – se on niin monimuotoista ja kussakin parisuhteessa omanlaistaan.

Asiakas saattaa puhelimessa kertoa, että häntä väsyttää ja masentaa ja että kotona on outo olo. Lomat ja viikonloput eivät olekaan lomaa vaan pelkoa ja ahdistusta tulevista riidoista.

– Voi olla, että asiakas on saanut apua esimerkiksi masennuksen hoitoon, mutta ei ymmärretä, että masennuksen voi aiheuttaa pelko tai kodin ahdistava ilmapiiri.

Asiaan liittyy myös hirvittävästi häpeää ja syyllisyyttä.

– Olemme itse valinneet kumppanimme, eikä ole kivaa huomata, että hänessä alkaa näkyä väkivaltaisia piirteitä. Sen myöntäminen on äärimmäisen epämiellyttävää.

Usein keho kertoo, ettei kaikki ole kunnossa. Kun on jatkuvasti jännittyneessä, pinkeässä tilassa, keho alkaa oireilla esimerkiksi pää- tai vatsakipuina.

– Lähisuhdeväkivaltatyön yksikön palvelut ovat maksuttomia ja kaikille avoimia, Seija Kilpinen muistuttaa.

Puhua kannattaa mieluummin aikaisin

Henkinen väkivalta ei juuri koskaan lopu itsestään vaan pahenee ja monimuotoistuu ajan kuluessa. Suhteen alussa herttaiseltakin tuntunut mustasukkaisuus voi viedä tilanteeseen, jossa toista kontrolloidaan kaikin mahdollisin keinoin. Siksi henkiseen väkivaltaan olisi hyvä puuttua jo varhaisessa vaiheessa, kun se ei vielä ulota lonkeroitaan kaikkialle.

Tulevien ihmissuhteiden kannalta olisi tärkeää miettiä – syyllistymättä – omaa osuuttaan parisuhteen vuorovaikutuksen vinoutumiseen. Toipumisessa, joka usein vaatii terapiaa, on olennaista tunnistaa, miten henkinen väkivalta on itseä muuttanut.

– Useimmiten kumpikin osapuoli kokee olevansa sekä kokija että tekijä. Me emme halua puhua tekijöistä ja kokijoista vaan il­miöstä. Emme hae syyllisiä vaan syitä il­miön taustalla. Mitä siinä vuorovaikutuksessa tapahtuu? Seija painottaa, että puhumaan kannattaa tulla mieluummin aikaisin kuin myöhään.

– Jos yhtään mietityttää, onko kodin vuorovaikutuksessa jotain outoa, niin soitto meille. Täällä asiaa­ pääsee pohtimaan. Lähisuhdeväkivallasta ja sen seurauksista on mahdollista päästä irti.

Juttu on julkaistu alunperin Anna-lehden numerossa 38/16.

X