Kaksinaista: Säilytä parisuhteesi - Pysy vanhoissa kuvioissa

Eve kirjoitti vaihtoon lähtemisen – tai laittamisen – vaikeuksista. Useampi Even kirjoitusta kommentoinut oli sitä mieltä, että vaihdossa petetään aina. Kyse ei kai ole siitä, että nimenomaan opiskelijavaihdossa petetään aina ja kaikissa olosuhteissa; että kun kerran ilmoittautuu vaihto-opiskelijaksi, kaikki mahdollisesta olemassa olevat siveyden rippeetkin karisevat pois ja rakkautta jaetaan estottoman rajattomasti uusille tuttavuuksille, olivatpa he sitten paikallisia tai muita kotimaastaan maailmalle lentäneitä.

Asian laita lienee pikemmin se, että vaihtokokemus avaa useimmille lähtijöille aivan uudenlaisen maailman sekä oman itsen sisällä että uudessa maassa kaukana kotoa: saat uuden alun, voit olla mitä vain! Voit olla iloinen, kevyt, syvällinen, rempseä, vauhdikas, hurmaava, nauravainen ja flirttaileva, sillä eihän kukaan tunne sinua entuudestaan. Ei kukaan tiedä, että kotona olet kitkeränkatkera harmaan ilottomassa arjessa kitisevä puurtaja.

Kukaan ei tiedä, ettei sinulla ole kovin montaa ystävää, että olet epäonnistunut kaikissa parisuhteissasi tai niiden aluissa, että toisinaan koko viikon kohokohtasi on mukava puolen minuutin keskustelu lähikaupan kassaneidin kanssa. Ulkomailla ei tarvitse laulaa Levotonta tuhkimoa niin että tarkoittaa sitä!

Kankea suomalainen vaihto-opiskelija on muovailtavissa höveliksi keskieurooppalaiseksi ekstrovertiksi, joka nauttii tunnelmallisessa mutta mutkattomassa kulmakuppilassa pöytäviiniä kiihkeästi elehtien ja kuuluvasti nauraen.

Minä kadun sitä, etten koskaan lähtenyt opiskelijavaihtoon. Syitä nyt oli monia, mutta huomaan Even kirjoituksessa myös itseeni kohdistuvaa kritiikkiä, kuten toiveet ulkomailla työskentelemisestä. Olen nimenomaisesti sanonut, että lähtisin Kallen kanssa mielelläni ulkomaille töihin. Siinä Eve on tietysti aivan oikeassa, ettei opettajan ole ihan helppoa löytää koulutustaan vastaavaa työtä muualta kuin Suomesta. Mutta olen eri mieltä siitä, etteikö uuteen kulttuuriin voisi tutustua yhtä lailla työelämässä, jos ja kun siihen järjestyy mieleinen mahdollisuus. Koluttuun ja kaluttuun kotimaahansa voi ihan yhtä lailla ottaa vapauttavaa etäisyyttä opiskelujen päätyttyä. Ei siinä välttämättä (paino tällä sanalla) ole kyse jänistämisestä ja unelmien toteuttamisen siirtämisestä jonnekin tulevaisuuteen.

Täysin uuden maailman avautuminen toiselle vakiintuneen parisuhteen osapuolelle on aina haastavaa. Tänä syksynä olen seurannut läheltä ystäväni tuskailua, kun hänen tyttöystävänsä on aloittanut opiskelun vähän alle kolmikymppisenä.

Herttainen ja hauska ystäväparini on asunut yhdessä jo pidemmän aikaa ja mielestäni he sopivat toisilleen kuin se kuuluisa nenä päähän. Nyt mimmi on siis aloittanut opiskelun ja epätoivoinen miesparka seuraa vierestä opiskelijasyksyn vauhdikkuudesta sokeutuneen tutuksi ja turvalliseksi luullun rakkaansa menoa erinäisissä viinanhuuruisissa opiskelijahenkisissä tilaisuuksissa.

Yksin vietettyjen pimeiden syysiltojen aikana ystäväni on pohtinut, missä määrin hän voi komentaa radalla viilettävää kumppaniaan kotiin juhlista, missä määrin yhdessä voidaan sopia (!), ettei kaikkiin juhliin ole pakko mennä, missä määrin parisuhteelle pitäisi riittää aikaa muulloinkin kuin pikkutunneilla baarista palatessa. Olen ystäväni puolesta aidosti pahoillani, mutta samaan aikaan tunnen sympatiaa hänen kumppaniaan kohtaan, joka heittäytyy täysillä uuden sisäisen ja ulkoisen maailman vietäväksi.

Nähtäväksi jää, kestääkö suhde vai ei. Jokaiselle varmasti tulee eteen ennemmin tai myöhemmin jonkinlainen uusi ympäristö, joka narraa imuunsa sellaisella vauhdilla, ettei sitä itse edes ehdi huomata. Se, mihin suuntaan siitä kasvaa ja kuinka onnistuu pitämään itsensä avoimena myös vanhoille asioille, ratkaisee parisuhteen ja monen muun asian kohtalon.

(Ja tässä nyt tullaan tietysti sille unelmien toteuttamisen alueelle, josta viimeksi kirjoitin. Niinpä unelmien toteuttaminen ja parisuhteen sovittaminen uusiin kuvioihin sopivatkin toisinaan yhteen vähän nihkeästi.)

Surullisen kuuluisa ihmisenä kasvaminen on paitsi kliseistä, myös halvatun vaikeaa, ja lisäksi lähes yli-inhimillisiä kykyjä vaativaa, jos elää samaan aikaan parisuhteessa ja haluaa säilyttää suhteen. Toki jokainen kasvaa vuosien saatossa johonkin vähintään epämääräiseen suuntaan, mutta tarkoitan nyt hieman nopeampaa kasvua, jonka voi havaita nopeammin kuin kahdessa vuosikymmenessä.

Uuden maailman löytymisen klassikko on luonnollisesti uusi parisuhde. Auta armias, jos joku jo olemassa olevista rakenteista silloin uskaltaa muistutella olemassaolostaan kriittiseen sävyyn.

Naiset ovat näissä asioissa täysin armottomia toisilleen. Eräs ystäväni meni takavuosina kertomaan omalle ystävälleen, että tämän uusi poikaystävä oli kaikkea muuta kuin luotettava. Ystäväni taisi varsin suorasukaisesti kutsua miestä vastuuttomaksi, huikentelevaiseksi ja varmaksi pettäjäksi – tai jotain samansuuntaista. Rakastunut ystävätär tästä riemastui ja haukkui ystäväni siltä seisomalta panettelevaksi ja kateelliseksi paskiaiseksi.

Se siitä ystävyydestä.

Mitä olisivat tehneet miehet samassa tilanteessa? Se, joka epämiellyttävää totuutta kertoi, olisi pikaisesti pahoitellut sanomaansa ja kertonut ajattelevansa rakkauteen langenneen kaverinsa parasta. Se, joka totuutta kuunteli, olisi lyönyt ystävästään välittävää kertojaa toverillisesti olalle ja sanonut, että perskules, kiitos kun kerroit. Eipä tarvitse sitä mimmiä enää treffata.

Paulo Coelho vahvistaa havainnon kirjoittamalla, että ”kun kaksi miestä on rakastunut samaan naiseen, näiden on parempi vihata toisiaan kuin pitää toisistaan”. Muuten nainen menettää molemmat.

Näinpä. Miehet ovat hyvin lojaaleja vanhalle ystävämaailmalleen.

(Tästä esimerkkinä ovat miesten kaveriporukat. Kun katsot tarkemmin, huomaat, että lähes jokaisessa remmissä on mukana vähintään yksi surkuhupaisa hahmo, joko pieni ja hiljainen tai suuri ja hiljainen, änkyttävä, naisten kanssa keskustellessaan voimakkaasti punastuva, harrastukseton, kiukkuinen, pitkäaikaistyötön tai muuten omituinen kundi. Hänestä saatetaan kertoa vitsejä, joskus varsin lennokkaitakin, mutta silti hieman siipeensä saanut kaveri on mukana kohelluksessa vuodesta toiseen.

Entä naisten ystäväpiirissä? Oudot ja muuten poikkeavat on potkittu pois jo kouluiässä.)

Uuden maailman tarjoamaan imuun on joskus ollut kiihottavaa astua, mutta juuri tällä hetkellä saan lähinnä ahdistuksenomaisia vatsakramppeja seuratessani esimerkiksi ïltaisin jatkuvasti odottavan ystäväni puolison elämää, jossa mennään hirveällä vauhdilla laput silmillä satunnaiseen suuntaan.

Itsensä kohtaaminen uusissa kuvioissa on poskettoman rankkaa. Vaikka kyse olisi kuinka innostavista asioista, käy oman itsen sovittaminen uuteen maailmaan sopivaksi raskaasta henkisestä työstä, joka ilmenee lopulta fyysisenä väsymyksenä.

Olen vilpittömän onnellinen siitä, että minun ei juuri nyt tarvitse tasapainoilla vanhan ja uuden sisäisen taikka ulkoisen maailman välillä. Että päivät seuraavat toisiaan samankaltaisina. Että illalla nukkumaan mennessä voin ajatella ihan tavanomaisia asioita. Että uusien kuvioiden imu ei pyöritä minua lingossaan holtittomasti.

Olen jopa lämmennyt ajatukselle meditatiivisesta ajattelusta, mutta siitä myöhemmin lisää.

PS. Miten tulee suhtautua siihen, kun ystäväpiirissä kahdella ystävättärellä on ollut keskenään tavallista lempeämpiä kokemuksia? Mitä kun tyttöjen illassa paljastetaan hymyillen, että kokeilunhalun ja seikkailun nimissä tutustuttu vähän läheisemmin? Ennen kuin aviomies, lapset ja työ vievät mukanaan, eikä hurvittelulle enää ole tilaa.