Ihmiset ja suhteet

Koti Brysselissä, osa 3

Teksti: Anna.fi

Korvissani suhisee tuuli ja ohimoissani veri. Jostain kaukaisuudesta kantautuu kulkusten kilinää, ihmisten ääniä ja vuoden aikaan kuuluvia säveliä. Istun hankalasti eteenpäin nojautuneena. Toisella, jo kylmästä tunnottomalla kädelläni puristan rautaista kaidetta. Toinen on tarrautuneena poikaani, enemmän itseni kuin hänen takiaan.

Oikealla taivaanrannassa kohoaa valtava Basilika-kirkko. Päätä kääntämällä edessä ovat Raatihuoneen tornit. Ja jossain alapuolella, siellä aukeaa tori myyntikojuineen, ravintoloineen ja luistinratoineen. Juhlasesonkiin sonnustautunut Bryssel on kaunis, kuten myös vieressämme kohoavan korkean rakennuksen ullakkoasunto.

Tätä kaikkea olisi kerrankin mahdollisuus katsoa. Siis jos uskaltaisi. Sillä minä en näe muuta kuin kevyesti kiikkuvan, avoimen metallikirstumme harmaan keskitangon. ”Hei, isää taitaa pelottaa kaikista eniten. Ihan oikeasti!”, herää poikani ja tartuttaa riemunsa kahteen muuhunkin perheen jäseneen.

Hän on varsin oikeassa. Mutta onneksi hän ei näe sitä toista minussa kiehuvaa, kauhun siivittämää kaunaa koko Euroopan Unionia kohtaan. Kuinka on mahdollista, että Yhteisö nykyään määrittelee jo leikkikenttien keinujen alusmateriaalin, mutta samalla sallitaan jotain tällaista! Eikä kukaan edes varoita! Olemme Sainte Catherinen aukion valtavassa maailmanpyörässä, markkinoiden vetonaulassa. Ja nyt tämä rakkine on pysähtynyt, ollessamme korkeimmalla kohdalla tietenkin.

Ikuisuuden, ja muutaman lämpimän piiskapunaviinin jälkeen, olo on hieman rennompi. Maa jalkojen alla huojuu jo muista syistä eikä tungoskaan ahdista. Päinvastoin, hyvä kun ei halailemaan ryhdy. Annan joulumielen tarttua. Eikä se ole edes vaikeaa, sillä Belgiassa tähän juhlaan panostetaan – tavalla, joka vetoaa suoraan lapsiin ja heidän kauttaan siten myös aikuisiin.

Suomessa kirkot täyttyvät tuttujen joululaulujen säestyksellä ja ihmiset ainakin puheissaan yrittävät rauhoittua ja hiljentyä. Belgialaista, kaiketi katolilaisuudesta kumpuavaa jouluperinnettä, leimaa jonkinlainen riehakkuus, muutenkin kuin kaupallisessa mielessä. Siksi meidänkin perheemme päätyi kylmänä iltana maailmanpyörään.

Silmiinpistävintä ja lapsia loputtomasti riemastuttavaa on valojen ja koristeiden käyttö, jossa ei kanneta murhetta museovirastoista tai muista tyylipoliiseista. Joulun ikonografia toteutetaan niin yli kuin vain mahdollista. Kitsch päästetään valloilleen, sillä seurauksella että siitä tulee aseistariisuvan hurmaavaa. Jopa taidetta, tavallaan.

Aivan tavallisten talojen seiniä kiipeää tikapuilla muovisia joulupukkeja säkkeineen. Tontut kurkistavat tiilten lomasta ja parvekkeilta roikkuu lonkeroina välkkyviä valoketjuja. Jopa ruma, korkea betonitalo asuntomme lähellä on kehystetty pienillä lampuilla. (Kaiken tämän rinnalla suomalaisuus näyttäytyy puritaanisuutena. Elämme puolet vuodesta kuin haudassa, mutta valaistuksessa tyydymme siihen jäädytettyyn vesiämpäriin hangessa.)

Paras esimerkki on Grand-Place, jossa on käytössä koko ajankohdan arsenaali. Lapset spektaakkeli ensin villitsee, sitten lumoaa ja lopulta mykistää. Tori on pimennetty. Keskellä kohoaa suuri kuusi. Ympäri aluetta on siroteltu parikymmentä pienempää puuta, jotka pyörivät hitaasti valonheittäjien sävyissä. Oksilta hehkuu kynttilöiden ja tekolumen kimallus. Keinometsän katveessa pilkottaa Betlehemin talli, missä (luonnollista kokoa oleva) Pyhä Perhe on juuri kokenut syntymän ihmeen. Oikeat lampaat nauttivat karsinassaan heinää.

Kokonaisuus kruunautuu äänillä ja valoilla. Raatihuone ja vastapäinen Maison du Roi räiskyvät punaisesta sinisen kautta vihreään ja takaisin. Seiniin heijastetaan lumihiutaleita. Lasersäteet halkaisevat torin ja osuvat räystäiden diskopalloihin. Ilma kylpee väreissä. Kornia? Älkää olko tosikoita. Satu on täydellinen. Ja Senaatintori Helsingissä on jossain toisella planeetalla.

Mutta jääkö brysseliläisestä joulukuusta uupumaan jotain sellaista perisuomalaista, jonka soisi välittyvän myös jälkikasvulle? Joulurauhan julistus Turusta, kyllä. Mutta ei juuri muuta, jos ei nyt itsenäisyyspäivän juhlia lasketa. Ja niistäkin huolehditaan nykyään Eurooppa-koulussa.

Kyseinen 6.12. alkoi pihalla lipun nostolla – sulle valan vannomme – ja jatkui eskarilaisten vastaanotolla. Luokasta salaisella lippuäänestyksellä valittu presidentti (puolisoineen) kätteli juhlapukuiset vieraat, minkä jälkeen siirryttiin tarjoiluun ja tanssiin. Haloskan valinta kävi kuulema kivuttomasti, vaikka kaksi kierrosta tarvittiin. Kovempi tunku sen sijaan oli arajärveksi. Sopu kuitenkin löytyi, ja meillä kaikilla oli mukavaa. Ensi vuonna kutsu käy myös naapuriluokkien ”diplomaattikunnalle”.

Kotiin pateet ja glögit on hankittu. Koristelut on tehty: olohuoneessa tähtiverho ja lapsille pattereilla toimivat punaiset sydämet (kyllä, Ikeasta). Partiolaisten kalenterissa viimeinen luukku jo häämöttää. Kuningaskunnassa kaikki on hyvin. Rauhallista joulua.

Lue lisää: Koti Brysselissä, osa 4: Kaksi luumupuuta, kaksi kulttuuria

Teksti: Pekka Vänttinen / A4 Media Oy (21.12.2004)

X