Erokriisistä selvinnyt muusikko Erja Lyytinen: ”On upeaa seistä omilla jaloillaan”

Kun Erja Lyytinen, 41, pari vuotta sitten erosi, koko elämä meni uusiksi. Viereltä poistui paitsi hänen pienten poikiensa isä myös lähin työtoveri. Nyt synkin vaihe on ohitettu ja Erja tuntee olevansa elämänsä vedossa.

Nyt oli pidettävä tunteet kurissa. Tuhatpäinen yleisömeri velloi edessä, ja Erja Lyytinen seisoi lavalla kitara tukevasti lanteillaan. Mustissa kiiltävissä housuissaan ja korkokengissään hän näytti tiukalta bluesladylta. Mutta sisällä myllersi. Esittäessään oman kappaleensa You Make Me So Sad hän joutui pinnistelemään pysyäkseen kasassa.

Muisto toissa kesän konsertista bluesfestivaaleilla Ruotsissa nostaa Erjan huulille pienen hymyn.

Hän oli täyttänyt keväällä neljäkymmentä, ja edeltäviin vuosiin oli mahtunut niin suurta riemua kuin musertavaa suruakin.

37-vuotiaana toteutui pitkään muhinut haave, kun taiteilijaelämää viettäneestä muusikosta tuli kaksospoikien äiti. Pari vuotta myöhemmin Erja erosi lastensa isästä Davide Florenosta. Tämä oli paitsi pitkäaikainen elämänkumppani myös lähin työtoveri. Koko elämä meni uusiksi.

Kun pahimmasta oli päästy yli, Erjasta alkoi tuntua siltä, että näinhän tässä pitikin käydä. Hän oli löytänyt itsestään ihan uusia voimavaroja.

Yksi pojista

”Olotila on nyt samalla tavalla vahva kuin 15-vuotiaana. Nuoruudessa ihanaa on huoleton itsevarmuus – voi luottaa siihen, että kasvan ja kehityn koko ajan. Nelikymppisenä itseluottamukselle alkaa olla jo katetta.

Vartuin Kuopiossa perheen keskimmäisenä lapsena kahden veljen välissä. Totuin leikkimään poikien kanssa. Sain jo viisivuotiaana oman puukon, jolla veistelin kaarnalaivoja, ritsapyssyjä ja pajupillejä. Myöhemmin olen tuntenut oloni luontevaksi miesvaltaisella alalla.

Musiikki on ollut aina osa elämääni. Kotona soitettiin ja laulettiin kaikenlaista lastenlauluista Proud Maryyn ja Irja-humppaan. Vanhemmillani oli tanssibändi Marja Anneli yhtyeineen, solistina Matti. Äiti toimi basistina ja buukkasi keikat. Sain siitä hyvää oppia tulevaisuudelle; oma yritykseni tuottaa suurimman osan konserteistani.

Kävin viulutunneilla ekaluokkalaisesta asti, mutta teini-iän hormonihuuruissa päätin lopettaa. Viulu sopi kyllä temperamentilleni: päästin sen kautta ulos sisälläni olevan voiman ja kiukun. Mutta halusin myös luoda jotakin omaa.

Meni muutama kuukausi ja huomasin, etten pysty elämään ilman musiikkia. 15-vuotiaana tartuin kitaraan, ja omia biisejä alkoi syntyä jo ensimmäisellä viikolla. Tiesin heti, että tämä on minun juttuni, tätä haluan tehdä.

Minua ei kielletty tai puskettu muusikon ammattiin. Vanhemmat eivät koskaan yrittäneet tukahduttaa tulta sisälläni vaan tukivat pyrkimyksiäni ehdoitta.”

Yhteinen unelma

”Kun aloitin urani, nainen blueskitaristina oli ihmetyksen aihe. Jotkut epäilivät, olisiko minusta tähän hommaan. Se kasvatti näyttämisen halua.

1990-luvulla Suomessa esille pääsemiseen oli suunnilleen kaksi reittiä: Tenavatähti-kisa ja Tangomarkkinat. Minuakin yritettiin taivuttaa tekemään suomenkielistä musiikkia, mutta otin heti tavoitteekseni kansainvälisen uran.

Parikymppisenä löysin rinnalleni miehen, jolla oli sama unelma. Näin Daven lavalla ja keikan jälkeen menin reippaasti pyytämään häntä bändiini toiseksi kitaristiksi. Olin ajatellut, että soittohommat ja rakkausasiat pidetään erillään, mutta kuinkas kävikään.

Totuin siihen, että olimme yhdessä niin työ- kuin vapaa-ajalla. Emme menneet koskaan naimisiin tai edes kihloihin, mutta muuten kaikki oli yhteistä. Miestä ei haitannut se, että solistina minä olin bändissä framilla. Mutta koska molemmilla on voimakas temperamentti, treeneissä välillä räiskyi.

Jouduimme puurtamaan pitkään menestyksen eteen. Olin kolmekymppinen, kun viimein sain levytyssopimuksen saksalaisen levy-yhtiön kanssa.”

Vihdoin äidiksi

”Tuntui, että hedonistista rokkimimmin elämää olisi voinut jatkaa loputtomiin. Toisaalta halusin ehdottomasti lapsia – sopivaa hetkeä perheen perustamiselle ei vain tuntunut löytyvän. 35-vuotiaana parisuhde ja ura näyttivät viimein olevan sillä mallilla, että lasta voisi yrittää.

En ikinä unohda sitä hetkeä, kun lääkäri tutki ultraäänellä vatsaani ja totesi: ’On täällä tämä yksi, mutta…’ Hengitykseni salpautui pelosta. Lause kuitenkin jatkui: ’On täällä toinenkin’. Olimme tietysti paitsi onnessamme myös vähän kauhuissamme. Meille oli tulossa peräti kaksi lasta!

Jo viidennellä kuulla vatsani oli niin valtava, että tuntemattomatkin kommentoivat sitä. En voinut kuvitella lähteväni ulkomaanrundille täriseviin autoihin ja homeisiin takahuoneisiin kaksi vauvaa kohdussani, joten jäin tauolle ajoissa. Viimeisellä keikalla kitara lepäsi vatsakummun päällä ja tunsin, kuinka pojat jammasivat siellä musiikin tahtiin.

Kun sitten palasimme synnytyslaitokselta kotiin ja vauvat viimein nukahtivat, tuijotimme epäuskoisina heitä ja toisiamme: Mitä me on oikein menty tekemään? Minulla ei ollut mitään hajua vauvan hoitamisesta, en ollut koskaan edes vaippaa vaihtanut. Tajusin konkreettisesti, että entinen huoleton elämä on mennyttä. Vastuu tuntui valtavalta. Mutta vielä silloinkaan en osannut kuvitella, mitä oli tulossa.”

Tuskallinen ero

”Olisi ollut viisasta pitää vähän pidempi äitiysloma. Yrittäjälle se ei vain tuntunut mahdolliselta: jollakin perhe piti elättää.

Pojat olivat vain 2,5 kuukauden ikäisiä, kun lähdimme keikoille. Vaihdoin vaippoja keikka-auton pikkupöydällä ja imetin takahuoneissa. Iltaisin bluesmama veti ykköset ylle ja nousi lavalle. Toihan se vastapainoa maidontuoksuiseen arkeen.

Lapsiperheen arki oli uuvuttavaa, ja meidän vanhempien välit tulehtuivat. Odotin ja toivoin, että suhteemme korjaantuisi. Olimme eläneet ja työskennelleet yhdessä 17 vuotta ja kuvittelin, että tämä paketti pysyisi kasassa aina. Lopulta minun oli myönnettävä itselleni, että tilanne ei parane.

Muutimme eri osoitteisiin lähelle toisiamme. Pojat eivät silloin olleet täyttäneet vielä kahta. He eivät edes muista aikaa, jolloin asuimme kaikki saman katon alla. Heille on ihan luonnollista, että on äidin koti ja isän koti.

Itse oli pitkään rikki. Black Ocean. Slowly Burning. Broken Eyes. Vaikeina aikoina syntyneiden laulujen nimetkin kertovat, millaisissa tunteissa tuolloin velloin. Itkin ja kirjoitin. Niiden biisien pohjalta syntyi elämäni henkilökohtaisin levy, Stolen Hearts.

Aluksi näiden laulujen tulkitseminen yleisön edessä oli hyvin tunteellista. Nyt, kun olen saanut eroon jo vähän etäisyyttä, ne ovat muuttuneet eräänlaiseksi ikikullaksi. Muistan, mistä ne ovat syntyneet, ja olen samalla kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla tällä hetkellä on. En kuollutkaan.

Kun kömmin pitkän pimeän kauden jälkeen esiin kolostani, maailma näyttäytyi ihan uutena. Voin tehdä mitä haluan!

Tinderiin en ole liittynyt, enkä liity, mutta vietän viriiliä sinkkunaisen elämää. Mitään vakavaa ei ole vireillä, mutta tartun avoimin mielin uusiin mahdollisuuksiin. Tiedostan, ettei miehelle ole ihan helppo asia lähteä tällaisen pienten lasten äidin matkaan, joka keikkailee sata päivää vuodesta.

Ero opetti, että elämää ei voi käsikirjoittaa. Rakkaus on aina riski, ja siinä saattaa sattua. Mutta se on parempi vaihtoehto kuin neutraali, platku suhde, jossa mikään ei kosketa. Olen suurten tunteiden ihminen.”

Draivia riittää

”Tuntuu mahtavalta, että olen viimein saanut takaisin kroppani, joka joutui lasten takia koville. Olen pienikokoinen, 158 senttiä pitkä. Raskausaikana vyötärönympärykseni venyi 114 senttiin. Sisuksissani oli viisi kiloa vauvaa: isompi kaksosista painoi kolme kiloa. Synnytyksen jälkeen olin kuin rekan alle jäänyt. Tuli komplikaatioita ja toipuminen kesti pitkään.

Kävin kaksi vuotta fysioterapiassa. Laulajalle on tosi tärkeätä, että lantionpohja on kunnossa, samoin koko kroppa. Muuten ei jaksa heilua lavalla. Nyt pystyn tanssimaan ja tekemään samoja juttuja kuin ennen lapsia.

Minulla ei ole koskaan ollut erityisiä komplekseja kehostani. Erityisesti tykkään peffastani ja käsivarsistani. Takapuoleni on nyt jopa kiinteämpi kuin ennen lapsia, ja hauis on pysynyt timminä roudaamisen ansiosta. Nostin juuri yksin yli 30-kiloisen kitaranvahvistimen auton takakonttiin.

Vatsalihaksia voisin treenata enemmänkin. Tavoitteeni ei ole näyttää kaksikymppiseltä, vaan olla hyväkuntoinen ja vahva.

Yritän olla tarkkailematta ikääntymisen merkkejä kasvoissani. Yövalvomiset näkyvät juonteina silmien ympärillä, mutta on siellä myös naururyppyjä. Nykyään minua katsoo peilistä onnellinen ja itseensä tyytyväinen nainen.

Kun päästin irti negatiivisista tunteista, kehossani vapautui valtava määrä energiaa. Vaikka nukun edelleen liian vähän, minussa riittää draivia. Kollegat ihmettelevätkin, että ’mitä sä oikein vedät, kun olet koko ajan menossa katon läpi’. Mutta en minä vedä muuta kuin elämää.”

Minä pärjään

”Olemme entisen puolisoni kanssa nykyään hyvissä väleissä. Saatamme viettää koko perhe aikaa yhdessä, käydä vaikka syömässä. Kun pojat ovat isänsä luona, minulle jää aikaa itselleni.

Usein uppoudun duuniin, mutta saatan myös keksiä jotakin mukavaa puuhaa: käyn lenkillä, järkkäilen kaappeja, katson Netflixiä, otan ruokaa laittaessani lasin viiniä. Lapsia on tietysti ikävä, mutta olen aina osannut olla itsekseni. Se on luovan työn edellytys.

Toisaalta olen iän myötä löytänyt sisäisen räpättäjäni. Nautin keskusteluista ja kohtaamisista ihmisten kanssa. Ennen olin vakavampi ja tiukkapipoisempi, keikkareissuilla saatoin eristäytyä ja olla pitkiä aikoja hiljaa ääntä säästääkseni. Nyt olen huomannut, että ei ääni puhumisesta kärsi. Päinvastoin, on paljon hauskempaa, kun olen läsnä hetkessä sieluineni ja ruumiineni.

Liittomme aikana totuin siihen, että esiintyessä puolisoni oli vierelläni soittamassa. Eron jälkeen pelotti nousta lavalle ilman toisen tuomaa turvaa. Sitten tajusin, miten upeata on seistä omilla jaloillaan. Minä osaan ja minä pärjään. Siitä kumpuaa terve itsevarmuus.

Olen onnellinen, että minun ei ole tarvinnut luopua haaveestani saada sekä ura että perhe. Lasten myötä tärkeysjärjestys muuttui: en enää tuijota vain omaan napaani. Mutta on heidänkin etunsa, että saan toteuttaa intohimojani ja kokea onnistumisia. Pojat aistivat, että äiti on elämänsä vedossa.”

Julkaistu Annassa 45/2017.