Karita Tykkä: ”Ystävän kuolema opetti arvostamaan elämää”

Hyvinvointivalmentaja Karita Tykkä, 41, on elämässään opetellut myös hyväksymistä. Se on ollut kova koulu: ei ole helppo suostua siihen, että kipeitäkin asioita tapahtuu. – Minulla on valtava halu oppia uutta sekä kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Silti en tiedä vielä yhtään mitään.

Karita Tykkä pahoittelee myöhästymistään, istuutuu hymyillen kahvilan pöytään ja hypistelee valkokultaista vihkisormustaan. Se on ollut vasemmassa nimettömässä jo yhdeksän vuotta.

– Tämä on leveä ja sen verran tuntuva, että kotona riisun sen usein pois. Matkalla tänne tajusin, että jotain puuttuu, oli alaston olo. Oli pakko palata noutamaan sormus. Muutenhan joku voisi luulla, että olen eronnut! hän sanoo naureskellen.

Eronnut Karita ei suinkaan ole, vaan hän puhuu lämpimästi niin miehestään Petristä kuin 7-vuotiaasta Luca-pojastaankin.

– Perhe on minulle tärkein voimavara, kaiken onnen pohja, hän sanoo.

Karita ja Petri eivät järjestä kahdenkeskisiä, säännöllisiä deitti-iltoja, mutta he juhlivat pieniä tärkeitä asioita satunnaisesti. Merkityksellisintä on arkinen läsnäolo, pienetkin pysähtymiset.

– Olemme Petrin kanssa aika erilaisia. Hän on hyvin pedantti, minä elän enemmän hetkessä. Onneksi hän antaa minun olla oma itseni, tällainen taivaanrannan maalari. Hän on erittäin vahva tyyppi, mies. Meillä on aina ollut niin, että jos toisella on vaikeata, toinen jaksaa tukea.

Toisinaan Karita hermostuu lapselleen, mutta hän osaa pyytää anteeksi huutamistaan.

– En ole äitinä täydellinen, mutta yritän kuunnella myös poikaani. Olen aika sallivainen ja annan vapauksia valita. Lucalla on esimerkiksi pitkät vaaleat kiharat, joista pidän kovasti, mutta jos häntä kiusataan tai hän vain haluaa leikkauttaa tukkansa, se on okei.

Elämässä ei valmistu

Karita on elämässään opetellut myös hyväksymistä. Se on ollut Karitalle kova koulu. Ei ole helppo suostua siihen, että kipeitäkin asioita tapahtuu. Ystävän kuolema syöpään kahdeksan vuotta sitten oli yksi kovimmista opetuksista.

– Hän teki kuolemaa, kun minä olin viimeisilläni raskaana. Sitä oli tosi vaikea hyväksyä.

Läheinen ystävä jätti kuitenkin kauniin jäljen Karitaan ja hänen mieheensä: elämä on lahja, josta pitää olla kiitollinen.

– Puhumme hänestä usein mieheni kanssa ja muistutamme toisiamme kiitollisuudesta ja elämän arvokkuudesta.

Karita on opiskellut elämänhallintaa ja erilaisia onnellisuusoppeja vaikka kuinka, mutta hänen mielestään elämässä ei ole mitään valmistumista tai sitten kun -loppua.

– Minulla on valtava halu oppia uutta sekä kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Silti en tiedä vielä yhtään mitään. Ymmärrys muuttuu koko ajan.

Miksi Karitalle tuli tarve muuttaa elämäänsä? Mitkä ovat hänen oivalluksensa onnellisuudesta? Entä mitä Karita ajattelee, kun hän katsoo peiliin? Lue lisää numerosta 35/18 tai tilaa lehden lukuoikeus täältä!