Kolumnit

Rosa Meriläisen kolumni: Yksinäisyys on häpeä, jota piilotellaan viimeiseen saakka

Sosiaalinen yksinäisyys tarkoittaa sitä, että ei ole kavereita, joiden kanssa viettää aikaa. Emotionaalinen yksinäisyys sitä, että kukaan ympärillä olevista ei pidä sinua tärkeänä eikä kuuntele tosisisintäsi, kirjoittaa Rosa Meriläinen.

Teksti:
Rosa Meriläinen

Sosiaalinen yksinäisyys tarkoittaa sitä, että ei ole kavereita, joiden kanssa viettää aikaa. Emotionaalinen yksinäisyys sitä, että kukaan ympärillä olevista ei pidä sinua tärkeänä eikä kuuntele tosisisintäsi, kirjoittaa Rosa Meriläinen.

Minulla oli yläkoululaisena kolme perustunnetilaa sosiaalisissa tilanteissa koulutovereiden kanssa: raivo, alistuminen ja tsemppaaminen. Kun olin raivoissani, minä riehuin ja häiriköin. Huusin toisille lapsille, kiroilin opettajille. Kokemus siitä, että en kelpaa joukkoon, minusta ei pidetä ja kukaan ei ymmärrä minua, purkautui monenlaisena häiriökäyttäytymisenä.

Tietokirjassaan Kavereita nolla – lasten ja nuorten yksinäisyys Niina Junttila kertoo niistä tutkituista vaikutuksista, joita sosiaalisella ja emotionaalisella yksinäisyydellä on. Sosiaalinen yksinäisyys tarkoittaa sitä, että ei ole kavereita, joiden kanssa viettää aikaa. Emotionaalinen yksinäisyys sitä, että kukaan ympärillä olevista ei pidä sinua tärkeänä eikä kuuntele tosisisintäsi.

Joka kymmenes yläkoululainen on sekä sosiaalisesti että emotionaalisesti yksinäinen. Usein yksinäisyyden vaikutuksiin kuuluu häiriökäyttäytyminen, kuten alkoholin juominen suurempina annoksina kuin muut ikätoverit, kiusaaminen ja tehtävien välttely. Jos yksinäisyys on jatkunut pitkään, monet tärkeät sosiaaliset taidot ovat jääneet opettelematta. Negatiivinen kehä on valmis.

Yksinäinen saattaa myös kärsiä empatiakyvyn puutteesta. Hän epäilee toisia pahoista aikeista ja lähestyy toisia pahat mielessä.

Jos lapsi kiusaa ja ryyppää, häntä ei välttämättä hoksata yksinäiseksi, joka on voinut saada jo leikki-iässä liikaa pettymyksiä yrityksissään saada kavereita. Hän voi olla kiusaaja ja kiusattu samaan aikaan. Jo alakouluikäiset lapset tietävät, että ihmisellä kuuluisi olla kavereita. Yksinäisyys on häpeä, jota piilotellaan viimeiseen saakka vanhemmilta ja kouluyhteisön jäseniltä.

Minä olen osallistunut vastikään valokuvaaja Johanna Kareen käynnistämään Minuunkin sattui -kampanjaan kiusaamista vastaan. Kiusatun rooli tuntuu minusta kiusalliselta monella tavalla.

Ensinnäkin aihetta käsitellessä tulee aina ikävät muistot mieleen. Toiseksi minä itsekin pidän sitä välillä omana epäonnistumisenani: on tyhmää puhua julkisesti jostain sellaisesta, joka kertoo omien sosiaalisten taitojeni heikkoudesta. Kolmanneksi en ollut mikään hyveellinen uhri, joka olisi koiranpentukatse silmissään ottanut iskuja vastaan. Minä olen ollut raivopäinen räyhääjä, joka osasi kaikki mahdolliset teinin häiriökäyttäytymisen muodot näpistelystä ilkivaltaan, suojaamattomaan seksiin, ryypiskelyyn ja lintsaamiseen.

Hädin tuskin siedän näiden muistojen ajattelemista. On pitänyt paljon opiskella ihmistieteitä, että osaan suhtautua empaattisesti paitsi omaan nuoruuteeni myös muihin ihmisiin, joiden ulkoinen käytös näyttää ensisilmäyksellä typerältä.

Omia sosiaalisia taitojaan saa kehittää elämän loppuun asti. En esimerkiksi edelleenkään ymmärrä heitä, jotka eivät osaa astua porukkaan muuten kuin johtajina.

Eräs kaverini on maustanut tätä taitamattomuuttaan alkoholiongelmalla. Vaikka mielelläni istuisin hänen seurassaan, huomaan monien kääntävän hänelle selkänsä ja vaihtavan pöytää hänen tullessaan paikalle. Se johtuu siitä, että hän ei koskaan kuuntele käynnissä olevaa keskustelua ja osallistu siihen vaan aloittaa aina oman juttunsa kiinnostaa se sitten muita tai ei.

Olen yrittänyt kysymyksin ja suunnatuin kommentein auttaa häntä liittymään keskusteluun, mutta koskaan hän ei tartu syötteihin vaan jankkaa vain omaa keskustelunavaustaan.

Keskustelujen ulkopuolelle jäävä toinen kaverini on myös johtajatyyppiä. Hän on ollut nuorena se kaveriporukan suosikki, joka päätti mitä tehdään ja keiden kanssa.

Aikuisena hän ei osallistu sellaisen seurueen keskusteluihin, jossa on entuudestaan vieraita ihmisiä. Sen sijaan hän kaappaa vierustoverin omaan yksityiseen piiriinsä ja haluaa keskustella kahden kesken hänen kanssaan.

Hän ei kykene antautumaan laajempaan keskusteluun, koska on ujo. Sitä hänestä ei ihan pintapuolisella tutustumisella arvaisi, sillä hän on ulospäin suuntautunut.

Niin vähän toisesta tietää ulkoisen käytöksen ja puheiden perusteella.

X