Ihmiset

Kambodžan maaseudun naiset ovat kasvaneet väkivallan varjossa ja ilmastonmuutoksen kourissa – nyt on muutoksen aika

Kambodžan maaseudulla naiset kamppailevat ilmastonmuutoksen ja väkivaltaisen menneisyyden paineessa. Lem La, Poch Savun ja Chhay Voy haluavat, ettei köyhyys periydy äidiltä tyttärelle. He uskovat koulutuksen ja yrittäjyyden voimaan.

Teksti:
Iida Riekko
Kuvat:
Karoliina Paatos

Lem La vie joka aamu tyttärensä kouluun ja hakee hänet päivän päätteeksi. – Haluan, ettei mikään estä Chanaa keskittymästä koulunkäyntiin.

Kambodžan maaseudulla naiset kamppailevat ilmastonmuutoksen ja väkivaltaisen menneisyyden paineessa. Lem La, Poch Savun ja Chhay Voy haluavat, ettei köyhyys periydy äidiltä tyttärelle. He uskovat koulutuksen ja yrittäjyyden voimaan.

Lem La, 39, sitoo viisivuotiaan Chanan hiukset tiukalle poninhännälle ja oikoo koulupuvun kaulukset. Tyttö asettelee selkäänsä punaisen repun, joka on vielä suuri hennoille hartioille.

La nostaa Chanan polkupyörän tarakalle ja polkaisee kohti koulua. Se sijaitsee alle kilometrin päässä, mutta lähes 40 asteen helteessä matka on raskas kävellä. Kuiva kausi on tukahduttavan kuuma Kambodžan luoteisosassa, Siem Reapin maakunnassa.

– Vien tyttäreni joka aamu kouluun, koska hänen koulunkäyntinsä on minulle kaikista tärkeintä. Pelkään myös, että hänelle sattuu jotain matkalla, La kertoo.

Kotona La ruokkii takapihalla kaakattavan ankkaparven ja kastelee keittiöpuutarhaa. Maa halkeilee kuivuudesta, mutta La suihkuttaa niukasti vettä. Kaivon vesi on vähissä, joten sitä täytyy säästää ihmisille ja eläimille.

Kuivuus riivaa myös perheen riisipeltoa. Ennen se tuotti kaksi satoa vuodessa, nykyisin enää yhden. Syynä on ilmastonmuutos, joka on kuumentanut ja pidentänyt Kambodžan kuivaa kautta ja lisännyt tulvia ja myrskyjä sadekaudella.

La valmistaa ruoan avotulella. Hän kerää polttopuut läheisestä metsästä.

– Viime vuosina säät ovat muuttuneet oudoiksi, emmekä saa enää kunnon elantoa maanviljelyksestä. En näe enää tulevaisuutta maanviljelyssä, mutta minulle ei ole auki muitakaan portteja, La sanoo.

Rankka lapsuus

Lapsena La kaitsi pellolla lehmiä ja katseli, kun ikätoverit kävelivät ohi koulupuvuissaan.

Lan isä hylkäsi vaimonsa ja kuusi lastaan, kun La oli pieni. Lasten oli autettava äitiä niukan elannon hankkimisessa.

– Äiti joutui jättämään meidät lapset omillemme, kun hän työskenteli kaukana riisipellolla. Olin yksinäinen, haaskasin aikani enkä oppinut taitoja, joita olisin tarvinnut, La kertoo.

Kyyneleet alkavat valua hänen poskillaan.

– Välillä isä kävi kotona. Silloin hän hakkasi äitiä.

Chana auttaa mielellään ankkojen hoitamisessa. Niiden munista perhe saa hieman lisätuloja.

Itselleen La halusi toisenlaisen avioliiton. Kun kylän muurari alkoi kosiskella häntä buddhalaisessa temppelissä viisitoista vuotta sitten, La halusi varmistua miehen lempeästä luonteesta ennen suhteen syvenemistä.

Hän ei ole joutunut katumaan.

– Perheväkivalta on täällä yleinen ongelma. Monet miehet juovat ja lyövät vaimojaan. Minun mieheni on toista maata ja tekee osan kotitöistäkin. Hän antaa minun myös päättää ostoksista, La sanoo.

– Vain jos haluan ostaa jotain arvokkaampaa, vaikka korvakorut, minun täytyy kysyä lupa mieheltäni.

La huolehtii, että Chana menee kouluun siistissä kampauksessa ja puvussa, vaikka perheellä onkin pulaa pesuvedestä.

”Asetamme etusijalle lasten terveyden”

Tänään on Lan viikon kohokohta. Hän ylittää kotipihan naapuriin, missä kuusi naista juttelee jo vilkkaasti perinteiseen kambodžalaistyyliin eli korkealle paalujen varaan rakennetun talon varjossa. Koolla on Plan International -järjestön tukema laina- ja säästöryhmä. Se auttaa köyhyydessä eläviä naisia parantamaan elantoaan.

La on kuulunut ryhmään kaksi vuotta. Kaikki jäsenet ovat pienviljelijöitä ja kotiäitejä, joilla ei ollut aiemmin mahdollisuutta kartuttaa säästöjä. Nyt kukin tallettaa joka kuukausi yhdestä kahteen euroa yhteiseen kassaan. Ryhmän jäsenet saavat pääomasta matalakorkoista lainaa. Moni on ostanut sillä esimerkiksi lannoitetta ja parantanut satoaan.

– Kaikilla on paljon tarpeita, mutta asetamme etusijalle lasten terveyden, La kertoo.

Lan keittiö- puutarhassa kasvaa banaaneja ja muita hedelmiä. Viime vuosina sato on kärsinyt kuivuudesta.

Kun Chana oli sairas, La sai lainaa lääkkeisiin. Malaria ja ripulitaudit vaivaavat lapsia viidakon keskelle raivatussa kylässä.

Laina- ja säästöryhmä myöntää lainoja myös muille kyläläisille – korkeammalla korolla. Siten naiset saavat voittoa.

– Ryhmä on parantanut elämääni. Aiemmin minulla ei ollut varaa pyörään, mutta korkotuloilla sain ostettua käytetyn pyörän Chanan koulumatkoja varten. Ryhmällämme on myös aina hauskaa. Juttelemme elämästämme ja vitsailemme kaikesta, La kertoo.

La on huomannut, että hänellä on luontaista liikevaistoa. Hän on alkanut haaveilla omasta elintarvikekaupasta, joka toisi paremmat tulot kuin kuivat pellot.

– Esteenä on, etten osaa lukea enkä laskea. Asiakkaat olisivat kaikonneet kauas, kun laskisin vielä sormin vaihtorahoja, hän naurahtaa ja katsoo maahan.

– En halua, että tyttäreni seuraa minun polkuani. Olen kuin sokea ihminen näkevien maailmassa.

Siem Reapin maaseudulla valtaosa taloista on paalujen varassa. Kuumalla kaudella talon alle voi paeta paahdetta, ja tulvan sattuessa vesi ei nouse huoneisiin asti.

Äiti toivoo tyttären opettavan myös hänet lukemaan

Kun La on hakenut Chanan koulusta, äiti ja tytär pötköttävät sylikkäin riippukeinussa. La silittelee Chanan hiuksia.

Siem Reapin maaseudulla lapsikatraat ovat tavallisesti suuria, mutta Chana on jäänyt perheen ainokaiseksi.

– Chana on kaikkeni. Teemme melkein kaiken yhdessä, La sanoo.

– Tykkään äidistä, koska hän pitää minusta aina huolta, Chana täydentää.

La toivoo, että kun tytär kasvaa, tämä voi opettaa myös äitiään lukemaan ja laskemaan. Mutta sitten Chanan on aika lähteä kauas kotikylästä.

– Aion tehdä kaikkeni, jotta Chana voi tavoitella haavettaan lääkärin ammatista. Vain kunnon koulutuksella voi pärjätä tulevaisuudessa.

Poch Savunilla (vas.) ja hänen äidillään Chhay Voylla on nykyisin riittämiin ruokaa. Toisin oli Savunin lapsuudessa, jolloin lautasella oli usein vain riisiä.

Viimeiset työt hoidetaan keskiyöllä

Lalle oma yritys on vielä haave, mutta naapurikylässä asuu tienoon menestynein liikenainen Poch Savun, 33.

Kotkotus ja piipitys kuuluvat kauas hiekkatielle Savunin kanafarmilta. Savun omistaa yli 700 tipua ja 120 kanaa. Uusi sukupolvi lintuja kasvaa hautomakoneen uumenissa. Savun heittää jyviä tipuaitaukseen ja nostaa yhden untuvikon hellästi käsiinsä. Hänen kauluspaitansa on hiessä ja tomussa, koska Savun on ahertanut helteessä aamukuudesta – kuten joka päivä.

Tilan viimeiset työt on hoidettava puoliltaöin. Savun ei silti valita työmääräänsä.

– Ennen kuin opiskelin avustusjärjestön kurssilla kanankasvattajaksi ja sain järjestön tuella hautomon, meillä oli kotieläimiä ja kasviksia vain omaan käyttöömme. Elämämme oli vaikeaa, kun yritimme haalia rahaa sieltä täältä. Nyt voin elättää koko perheeni, eikä meidän tarvitse lähteä töihin Thaimaahan, niin kuin monien muiden, Savun sanoo.

Ilmastonmuutos on heikentänyt maanviljelyksestä riippuvaisessa Siem Reapissa satoja niin paljon, että siirtotyöläisyys on lisääntynyt tuntuvasti.

Savun kertoo, että kanat kestävät kuumuutta ja kuivuutta paremmin kuin useat eläimet. Välillä linnut kuitenkin sairastuvat yllättävistä lämpötilanmuutoksista ja saattavat jopa kuolla joukoittain. Savunin on myös vaikea saada vettä riittämään.

Kuumuus koettelee hänenkin voimiaan. Savun on pyörtynyt jo kolmesti kuivan kauden aikana.

Voy on ajellut päänsä buddhalaisten nunnien tapaan yli 40 vuoden ajan. Se osoittaa hänen kiitollisuuttaan siitä, että hän selvisi hengissä punakhmerien kidutuksesta.

Paalujen varassa seisovan kotitalon alla Savunin äiti Chhay Voy, 67, suikaloi mangoa ja kohentaa avotulta. Savun kiirehtii äitinsä avuksi, ja kohta fermentoitu kala kypsyy padassa limen ja valkosipulin kera. Voy valittaa kuumuutta ja pyyhkii otsaansa.

– Kun olin nuori, meillä oli vielä viileitä vuodenaikoja, mutta ei enää. Olen huolissani, miten säiden muuttuminen vaikuttaa lapsiin ja vanhuksiin. Minua huolestuttaa myös, miten tyttäreni jaksaa kovaa työtään, hän sanoo.

– Elämämme on silti paljon parempaa kuin ennen. Nykyisen ja entisen ero on kuin taivaalla ja maalla.

Mopot ja traktorit ovat yleisiä ajoneuvoja Siem Reapin sivuteillä.

Kauheuksien alku

Ruoan hautuessa Voy istuu laverille kertomaan ajasta, johon on sittemmin peilannut kaikkia elämänsä tapahtumia.

– Kauheudet alkoivat, kun olin 23-vuotias ja imetin vielä esikoisvauvaani, hän sanoo.

Tuolloin, vuonna 1975, Pol Potin johtamat punakhmerit kaappasivat vallan Kambodžassa. He tulkitsivat kommunistista ideologiaa äärimmäisen jyrkästi: maaseudun työläisten tuli tuhota kaupunkien eliitti.

Turmeltuneeseen yläluokkaan kuuluivat punakhmerien mielestä kaikki koulutetut ihmiset, kuten opettajat, virkamiehet, munkit ja lääkärit. Teloituksen syyksi saattoi riittää lukutaito tai silmälasit, joita pidettiin älymystön merkkinä.

– Minut tunnettiin siitä, että osasin lukea ja autoin muita kirjoittamaan kirjeitä. Siksi punakhmerit tulivat hakemaan minua.

Punakhmerit sulkivat Voyn vankilaksi muutettuun karjasuojaan ja pitivät häntä nälässä. Samassa sellissä oli myös Voyn neljä ystävää. Punakhmerit telottivat heistä jokaisen.

– Rukoilin, että jos selviäisin elossa, ajelisin loppuelämäni ajan pääni kaljuksi kunnioitukseksi Buddhalle, Voy sanoo ja koskettaa sileää päälakeaan.

Kerran vartijat näkivät, kuinka yksi kyläläisistä antoi Voylle ruokaa aidan yli. He raivostuivat, veivät Voyn läheiselle riisipellolle, riisuivat tämän alasti ja pahoinpitelivät tätä niin kauan, että Voy makasi tajuttomana mudassa. Voy pelastui vain, koska punakhmerit luulivat hänen kuolleen.

Kotieläimet kaipaavat helteellä viilennystä. Savunin veli Poch Ritay kaataa päivän kuumimpaan aikaan vettä sian selkään.

Nollapisteessä

Voy löysi miehensä ja esikoisensa elossa. Perhe pakeni toiselle alueelle, jolla punakhmerien kannatus oli vähäistä. Siellä syntyivät Savun-tytär ja kolme muuta lasta.

Vaikka Vietnamin armeija auttoi syrjäyttämään punakhmerit valtion johdosta vuonna 1979, näillä oli Siem Reapissa vahva jalansija pitkälle 90-luvulle. Punakhmerien valtakaudella yli miljoona kambodžalaista oli kuollut. Sisällissota jatkui ympäri maata vaatien lisää uhreja. Punakhmerit kylvivät maaseudun täyteen maamiinoja, joiden vuoksi monelta kambodžalaiselta puuttuu nykyisin jokin raaja.

Voy palasi miehensä ja lastensa kanssa kotikyläänsä vuonna 1997. Heidän entisestä kotitilastaan ei ollut jäljellä mitään. Savun oli tuolloin kymmenvuotias.

– Koska lukutaitoisia ihmisiä oli vain vähän elossa, aloin opettaa lapsia lähikylissä. Olimme nollapisteessä, kellään ei ollut rahaa. Sain palkaksi vain riisiä, mutta sillä pidin lapseni hengissä, Voy kertoo.

– Muistot punakhmereistä ja sisällissodasta ovat aina kanssani. Selkäni ei ole koskaan parantunut hakkaamisesta. Se muistuttaa minua olemaan kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saan elää perheeni luona.

Kukot tepastelevat pihapiirissä vapaina.

Raskaita vuosia

Savun-tytär muistaa kotiinpaluun jälkeiset vuodet raskaana aikana. Niistä puhuminen nostaa vedet hänen silmiinsä.

– Välillä äiti ja isä olivat kaukana töissä ja jäimme sisarusteni kanssa yksin. Kotimme oli pelkkä hökkeli. Minulla ei ollut koululaukkua, vaan jouduin kantamaan kirjat muovipussissa, hän kertoo.

– Kävelin kouluun monta kilometriä paljain jaloin. Maamiinojen takia en voinut oikoa peltojen yli, joten olin usein myöhässä aamunavauksesta ja rehtori nuhteli minua.

Haasteista huolimatta Savun jatkoi koulunkäyntiä, sillä hän rakasti oppimista. Hän halusi kätilöksi. Kun Savun oli lukion viimeisellä luokalla, hänen isänsä ja veljensä joutuivat liikenneonnettomuuteen ja taistelivat pitkään hengestään. Savun ei pystynyt keskittymään loppukokeisiinsa eikä päässyt sisään sairaanhoito-opistoon. Isä ja veli paranivat, mutta Savun ei palannut enää opintielle.

– Minulla ei ollut onnea, mutta olen voinut toteuttaa intohimoani vapaaehtoistyössä. Olen kylämme vapaaehtoinen malariahoitaja ja pystyn parantamaan muita, Savun kertoo.

Savun kerää joka aamu tuoreet munat myytäviksi.

”Työni ansiosta olen alkanut uskoa itseeni”

Savun auttoi vuosia vanhempiaan kotitilalla, kunnes opiskeli kolme vuotta sitten kanankasvattajaksi. Hän ymmärsi nopeasti liiketoiminnan periaatteet ja näki mahdollisuuden menestyä.

– Ennen olin kaikkien silmissä vain yksinkertainen kyläläinen. Työni ansiosta olen alkanut uskoa itseeni ja muut ovat alkaneet kuunnella mielipiteitäni.

Savun tienaa keskimäärin 720 euroa kuussa, mikä on Siem Reapin mittapuulla paljon. Hän on pystynyt rakennuttamaan kotitaloonsa lisäsiiven ja investoimaan eläinten rokotevarastoon.

Vuosi sitten Savun laajensi toimintaansa siankasvatukseen. Nyt pihan perällä röhkii kuusi lihavaa sikaa. Savun ei aavistanut, minkä muutoksen siat toisivat mukanaan. Viime kesänä naapurikylän teurastaja Lon Sey, 31, tuli ostamaan Savunilta karjua torilla myytäväksi. Mies ihastui toimeliaaseen yrittäjään.

– Omat tunteeni eivät syttyneet heti, mutta Sey kosiskeli sitkeästi, Savun nauraa.

Savun tarkistaa monta kertaa päivässä, että tiput voivat hyvin. – Pidän eläimistäni hyvää huolta, koska ne mahdollistavat minulle hyvän elämän.

Hän näyttää puhelimestaan otoksia parin kuukauden takaa. Niissä Savun poseeraa Seyn rinnalla niin kambodžalaisessa perinneasussa kuin länsimaisessa valkoisessa tylliunelmassa. Häihin saapui tuhatkunta vierasta.

Tuore aviomies on asettunut Savunin kotitilalle, vaikka Kambodžassa morsian muuttaa tavallisesti sulhasen luo. Savun toteaa, että Seyn on pitänyt tottua alusta asti siihen, että vaimo johtaa perheen talousasioita.

– Nyt olisin valmis äidiksi. Toivottavasti saan tyttären. Kouluttaisin hänet pitkälle.

Voy-äiti hymähtelee tyttären sanoille ja kertoo olevansa itsekin innokas isoäidiksi.

– Olen ylpeä tyttärestäni. Minulla ei ollut antaa lapsilleni mitään. Tulevalla sukupolvella asiat ovat toivottavasti paremmin.

X