Kirjailija Petra Rautiainen sai aina kuulla, ettei osaa kirjoittaa – toteutti silti unelmansa: ”Enää en häpeä lukihäiriötäni”
Alle kilon painoisena keskosena syntynyt Petra Rautiainen on kulkenut poikkeuksellisen tien kirjailijaksi. Hän on saanut koko ikänsä kuulla, ettei osaa kirjoittaa. Tahto ja kunnianhimo veivät häntä eteenpäin.
Petra Rautiainen kirjoitti esikoisromaaniaan Tuhkaan piirretty maa kolmen vuoden aikana muun muassa sähköttömässä erämökissä Lapissa.
Alle kilon painoisena keskosena syntynyt Petra Rautiainen on kulkenut poikkeuksellisen tien kirjailijaksi. Hän on saanut koko ikänsä kuulla, ettei osaa kirjoittaa. Tahto ja kunnianhimo veivät häntä eteenpäin.
Ooh, punainen matto! Ja ympärillä liuta ihmisiä, joiden nimet ja kasvot olivat tuttuja kirjojen kansiliepeistä, lehtien sivuilta ja televisiosta. Saatuaan viime elokuussa kutsun kirjankustantamo Otavan perinteikkäisiin pihajuhliin Helsingin Uudenmaankadulla Petra Rautiainen, 32, ei tiennyt yhtään, mitä odottaa. Ja hyvä niin. Eipä tarvinnut jännittää etukäteen.
Tovin Petra seisoskeli yksikseen ympärilleen katsellen. Sitten hän lähti päättäväisesti minglaamaan. Käveli keskelle seurueita ja ilmoitti:
– Hei, mä olen Petra. Minulta ilmestyy ensi vuonna kirja.
Vastaanotto oli poikkeuksetta ystävällinen. Juha Itkosen ja Taina Latvalan kaltaiset ansioituneet tekijät suostuivat mielellään yhteiskuviin. Kun Petra kertoi Jari Tervolle, että hänen romaaninsa käsittelee natsi-Saksan vankileiriä Suomessa ja Lapin jälleenrakentamista sodan jälkeen, konkarikirjailija nyökkäsi hyväksyvästi: ”Oletkin ensimmäinen, joka siitä aiheesta kirjoittaa.”
Juhlien päätyttyä Petra käveli kotiinsa Ullanlinnaan kepein askelin. Hän oli aina haaveillut tulevansa kirjailijaksi, mutta unelma oli tuntunut mahdottomalta. Koko ikänsä hän oli nimittäin saanut kuulla, ettei osaa kirjoittaa.
Petra Rautiainen: ”Varhaislapsuuttani määritti normaaliin pyrkiminen”
Vauvalla oli kiire maailmaan. Petraa odotettiin syntyväksi heinäkuun lopulla 1988. Ensimmäisen kerran hän pyrki ulos jo alkuvuodesta. Lapsivedet menivät maaliskuussa, mutta synnytys tapahtui lopulta huhtikuun puolivälissä, raskausviikolla 26.
Tulijalla oli tulenpunainen tukka ja painoa alle 700 grammaa. Hänet siirrettiin suoraan keskoskaappiin. Ensimmäiset viikot olivat henkiinjäämistaistelua. Kuukauden ikäisenä Petra joutui sydänleikkaukseen, jossa suljettiin keskosuuden takia auki jäänyt valtimo.
Joka kerta, kun puhelin pirahti, vanhemmat säpsähtivät. Nytkö sairaalasta tulisi soitto, että vauva on menehtynyt?
Mutta tyttö oli sitkeää tekoa. Heinäkuussa, vähän ennen alkuperäistä laskettua aikaa, hän pääsi kotiin Lapinlahdelle. Jännittäminen ei päättynyt siihen. Vasta aika näyttäisi, millaisia vaurioita ennenaikainen syntymä oli mahdollisesti aiheuttanut.
Pienen Petran kehitystä seurattiin tarkasti. Kouluikäiseksi asti hän kävi usean kerran vuodessa neurologisissa tutkimuksissa, joissa mittailtiin päänympärystä, pituutta ja painoa ja testattiin älykkyyttä. Yltäisikö lapsi normaaleille käyrille?
– Varhaislapsuuttani määritti tämä normaaliin pyrkiminen. Olin jatkuvasti luupin alla. En silti muista ahdistuneeni tutkimuksista, päinvastoin. Sain olla keskipisteenä ja pidin huomiosta. Neuvolakorttiini onkin kirjattu ”puhelias ja iloinen tyttö”.
Pituuskasvu oli kituliasta, muutoin Petra kehittyi tasatahtiin ikäistensä kanssa. Kuusivuotiaana hän opetteli soittamaan pianoa korvakuulolta ja oppi lukemaankin jo ennen kouluikää. Isonveljen aapinen veti puoleensa.
– Olin utelias lapsi ja oivalsin, että kieli on avain toiseen todellisuuteen. Kun opettelisin kirjaimien koodiston, pääsisin tiedon lähteille.
Kieli todella avasi tien toiseen maailmaan. Joka viikko Petra kantoi kirjastosta kotiin kassillisen nuortenromaaneja. Mutta kielestä muodostui myös pahin este etenemiselle. Lukeminen häneltä kyllä sujuu, mutta kirjoittaessa kirjaimet sotkeutuvat ja vaihtavat paikkaa. Petra ei ole aivan varma, onko hän saanut virallista diagnoosia. Mutta kaikki viittaa siihen, että hänellä on lukihäiriö.
Petran ympärillä on riittänyt epäilijöitä
”Käsikirjoituksesi on niin täynnä kirjoitusvirheitä, että kukaan kustannustoimittaja ei tule sitä lukemaan.” Lause tuntui siltä kuin olisi sylkäisty päin naamaa.
Petra Rautiainen oli panostanut kirjoittamiseen täysillä. Hän oli ottanut ison taloudellisen riskin jättäytymällä pois palkkatyöstä voidakseen keskittyä romaaniinsa. Hän oli tehnyt laajan taustatyön ja muokannut tekstiä moneen kertaan. Valmiina oli parisen sataa liuskaa.
Ja sitten tuo ikävä kommentti! Sen lausui auktoriteettiasemassa oleva ihminen, joka oli lukenut Petran tekstejä.
Epäilijöitä on Petran ympärillä riittänyt. Varhaislapsuudessa epäiltiin, olisiko hänestä käymään tavallista koulua. Kun peruskoulu oli suoritettu, arveltiin, ettei hän pärjäisi lukiossa. Yliopistosta nyt ei ainakaan kannattaisi edes haaveilla. Mutta valkolakin saatuaan Petra jatkoi opintojaan lukemalla historiaa Jyväskylän yliopistossa.
– Yhden kesän pänttäsin päästäkseni sisään. Tavoitteellisuus, tahto ja kunnianhimo ovat sanoja, jotka kuvaavat minua hyvin.
Vuosikausien ajan päässä oli syntynyt tarinoita, jotka vaativat tulla kirjoitetuiksi. Mutta lukihäiriö näytti olevan ylitsepääsemätön este urahaaveille kirjailijana. Vasta pääsy Kriittiseen korkeakouluun kolme vuotta sitten rohkaisi Petraa yrittämään romaanin kirjoittamista.
– Päätin, että nyt lakkaan haaveilemasta ja teen jotakin tavoitteellisesti. Istuin alas ja ryhdyin kirjoittamaan.
”Sain luoda oman maailman, johon aloin itse uskoa”
Viimeinen näköhavainto isänisästä oli se, kun tämä pakeni poliiseja Kajaanin linja-autoaseman vessan ikkunasta. Sen jälkeen hän katosi jäljettömiin. Tämä tapahtui jo vuosia ennen Petran syntymää.
Aikuisena Petraa alkoi askarruttaa ukin kohtalo. Googlailemalla hän löysi saman nimisen miehen Ruotsista ja kirjoitti tälle kirjeen. Hän pudotti kuoren postilaatikkoon silloisella asuinseudullaan Helsingin Kalliossa ja kahden päivän kuluttua puhelin soi. ”Hei, tässä on farfar”, sanoi ääni linjan toisessa päässä.
Siitä alkoi tutustuminen. Kävi ilmi, että isoisä oli piileskellyt pitkään Lapissa ennen Ruotsiin muuttoaan. Yhteydenoton aikaan ukki oli jo kahdeksankymppinen ja ehti kuolla ennen kuin tapaaminen pojantyttären kanssa järjestyi. Petra Rautiainen ei koskaan saanut selville, mitä hän oli paennut, mutta arvoitus siivitti mielikuvitusta.
– Mietin, miten toimii ihminen, joka pakenee jotakin. Kirjani juoni alkoi kehittyä siitä. Myös päähenkilöni Olavi on lähtenyt Lappiin pakoon entistä elämäänsä.
Taustaksi Petra luki pinon elämäkertoja ja kertomuksia vankileireiltä. Jotkut kirjailijat palkkaavat assistentteja etsimään tietoa, mutta Petra ei ikinä tekisi niin.
– Tiedon hankinta on valtavan hauskaa!
Tarinan rakentaminen on ollut yksi elämän hienoimmista kokemuksista. Romaanin henkilöt kulkivat Petran mukana kaikkialla ja kävivät keskusteluja hänen päässään.
– Sain luoda oman maailman, johon aloin itse uskoa. Hahmoni olivat minulle hetken aikaa oikeita, todellisia ihmisiä.
”Jos olisin toisen luonteinen, olisin ehkä lannistunut”
Lannistava kommentti käsikirjoituksesta syöksi Petran hetkeksi aallonpohjaan. Hän oli käynyt läpi ison henkisen urakan ennen kuin uskalsi luottaa itseensä ja tarttua kirjoitustyöhön.
– Olin päässyt jo hyvin lähelle tavoitettani, ja nyt tuntui, että kaikki työ oli mennyt hukkaan. Jos olisin toisen luonteinen, olisin ehkä lannistunut.
Sitten Petra muistutti itseään: Onhan minua kehuttukin. Yläasteella äidinkielen arvosana oli kymppi – siitä huolimatta, että ainekirjoituspaperi oli palautettaessa täynnä punakynämerkintöjä. Viisas opettaja osasi nähdä tarinan kielioppivirheiden läpi.
– En tunne, että minua olisi koulussa pidetty tyhmänä. Mutta koen alisuoriutuneeni. Kuvittelin, että lukihäiriön takia olen huono oppimaan ja päästin itseni helpommalla joissakin aineissa. Minun oli vaikea keskittyä vaikkapa biologiaan ja maantietoon. Mutta niihin aineisiin, joista kiinnostuin, uppouduin täysillä.
”Olin päässyt jo hyvin lähelle tavoitettani, ja nyt tuntui, että kaikki työ oli mennyt hukkaan.”
15-vuotiaana Petra Rautiainen pääsi TET-harjoittelun kautta tekemään juttuja kotikuntansa paikallislehteen. Päätoimittaja näki nuoren kirjoittajan kyvyt ja kannusti eteenpäin. Mutta kaikki eivät olleet yhtä suvaitsevaisia kielioppivirheitä kohtaan.
Petra sanoo ymmärtävänsä sen, että monen on vaikea sulattaa lukihäiriöisen tekstiä. Ja että ammattikirjoittajalta edellytetään kykyä oikolukea omat juttunsa. Siksi hän luopui haaveestaan ryhtyä toimittajaksi.
– Onhan siinä iso ristiriita, että osaan kirjoittaa, mutta tekstini on täynnä virheitä. Siihen on liittynyt paljon häpeän ja nöyryytyksen tunteita. Ei ole mukavaa, että samasta asiasta huomautetaan kerta toisensa jälkeen. Mutta kun en itse voi mitään virheilleni.
Kustannussopimus ensiyrittämällä
Pari kuukautta aallonpohjan jälkeen, huhtikuussa 2019, Petra Rautiainen julkaisi Twitterissä ilouutisen: ”Tänään on yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Kirjoitin kustannussopimuksen ja olen nyt yksi Otavan kirjailijoista.” Kävi niin satumainen onni, että ensimmäinen kustantamo, johon Petra tekstiään tarjosi, tarttui siihen. Esikoisromaani Tuhkaan piirretty maa ilmestyi juuri, ja se tullaan julkaisemaan myös muuan muassa Saksassa, Italiassa, Iso-Britanniassa ja Australiassa.
Kustantamossa Petran kirjoittajanlahjoja ei ole koskaan kyseenalaistettu.
– Kirjailijan ammattitaito ei lopulta ole kiinni kieliopista. Tietysti olisi hienoa, jos kirjaimet osuisivat kerralla kohdalleen. Mutta viesti on tärkein.
”Minulla on tämä ominaisuus, mutta se ei arvota minua ihmisenä tai rajoita mahdollisuuksiani.”
Parhaillaan Petra työstää saamelaiskulttuuriin liittyvää väitöskirjaa. Fiktiota hän ei silti aio jättää. Seuraava romaani on jo tekeillä. Se käsittelee ilmastonmuutoksen historiaa ja sijoittuu kveeniyhteisöön arktiselle alueelle Pohjois-Norjaan.
– Minua kiehtoo tiedon etsiminen ja sen hyödyntäminen taiteen keinoin. Tutkimuksia lukevat vain harvat, mutta romaanikirjallisuuden kautta voin jakaa tietoa laajemmalle yleisölle, Petra sanoo.
Petra Rautiainen: ”Olen sinut itseni kanssa”
Vauvakirjassa on valokuva Petrasta keskoskaapissa muutaman päivän ikäisenä. Pikkuruisen ihmistaimen iho on mustelmilla lukuisten neulanpistojen jäljiltä. Kuva on Petralle tuttu, mutta joskus sitä katsoessaan hän hätkähtää: tuo olen tosiaan minä.
– Mietin, miltä tuosta rääpäleestä on tuntunut yksinään lasikaapissa. Minuahan ei saanut edes koskea muutoin kuin hoitotoimenpiteitä tehdessä.
Vanhemmat ovat kertoneet päättäneensä tuolloin yrittää olla murehtimatta ja ottaa päivän kerrallaan. Tytär on omaksunut saman asenteen. Heikoimpina hetkinä hän hokee itselleen: Minä selviän. Minä pärjään.
Petra Rautiainen arvelee voimakseen sosiaalisuutensa ja sen, ettei ole pyrkinyt kätkemään erilaisuuttaan.
– Arempi ja vetäytyvämpi ihminen olisi varmasti kärsinyt enemmän. Minä olen löytänyt aina samanhenkisten ihmisten joukkoon. En ole tuntenut tulleeni jätetyksi ulkopuolelle. Olen myös reippaasti noussut puolustamaan itseäni, jos olen tuntenut tulleeni väärin kohdelluksi. Sanattomaksi en ole kovin usein jäänyt.
Koko ikänsä Petraa on tarkkailtu: mahtuuko hän normaalin muottiin. Nyt hän on alkanut kyseenalaistaa tuon tavoitteen. Kuka lopulta määrittää, mikä on normaali? Paljon hyviä ominaisuuksia jää ulkopuolelle, jos kaikki pyritään mahduttamaan keskiarvoihin.
– Enää en häpeä lukihäiriötäni. Minulla on tämä ominaisuus, mutta se ei arvota minua ihmisenä tai rajoita mahdollisuuksiani. Olen sinut itseni kanssa.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous