Ruusa, 50, itki työmatkoilla ja romahteli kotona, kunnes teki sopimuksen itsensä kanssa
Ruusa Hentilä, 50, tuli elämässään kohtaan, jossa hänen täytyi punnita uudelleen omat valinnat. Terapeuttiopinnot antoivat kaivattuja vastauksia.
Ruusa Hentilä täytti juuri 50. – Koen olevani kuin uudessa alussa. 20–50-vuotiaana ehti tapahtua paljon. Nyt haluan ajatella, että minulla on vielä sama mokoma aikaa käytettävänäni. Voin tehdä vielä vaikka mitä.
Ruusa Hentilä, 50, tuli elämässään kohtaan, jossa hänen täytyi punnita uudelleen omat valinnat. Terapeuttiopinnot antoivat kaivattuja vastauksia.
”’Voi tulla päivä, etten enää pysty menemään töihin.’ Näin sanoin puolisolleni joulukuussa 2012. Olin ollut jo pitkään turhautunut työhöni – niin turhautunut, että itkin usein ajaessani 45 minuutin työmatkaani Pornaisista Helsinkiin.
Tiesin myös tasan tarkkaan, mistä tyytymättömyyteni johtui: työni ei vastannut sisällöltään täysin sitä, mistä oli sovittu. Puhuin pomoni kanssa, mutta se ei auttanut.
Siispä jatkoin oravanpyörääni: hoidin työni ja illalla ajoin väsyneenä kotiin ja romahtelin miehelleni ja päiväkoti-ikäisille lapsilleni. Se, mitä en tajunnut tuossa kohtaa, oli, että minulla oli uupumus. Sen asian pystyin myöntämään itselleni vasta paljon myöhemmin.
Keväällä 2013 paha oloni kasvoi entisestään, ja päädyin tekemään lupauksen itseni kanssa: jos mikään ei muuttuisi töissä seuraavaan syksyyn mennessä, irtisanoisin itseni. Päätös antoi heti voimia.
Eräänä elokuun päivänä sitten kävelin esihenkilöni huoneeseen ja irtisanouduin. Tunsin välittömästi suurta helpotusta. Sain takaisin hallinnan tunteen elämästäni.”
”Peli oli pakko viheltää poikki”
”Edelliset vuodet olivat olleet vauhdikkaat. Minut oli napattu vastavalmistuneena töihin Latviaan. Aloin johtaa siellä suomalaista huonekaluketjua. Toisena Riian-kesänäni tapasin kauppakillan juhlissa Akun, tulevan puolisoni. Hänkin oli tullut komennukselle Latviaan.
Rakastuimme niin täysillä, että jo muutaman kuukauden päästä lähdimme yhteiselle lomalle Dominikaaniseen tasavaltaan. Jouluna muutimme yhteen, ja keväällä Aku kosi minua. Esikoisemme syntyi seuraavana vuonna ja kuopus vuoden ja 10 kuukautta hänen jälkeensä.
Kun Latviassa alkoi finanssikriisi 2008, päätimme, että muuttaisimme Suomeen. Unelmamme oli talo järven rannalta, ja aloimmekin rakentaa Pornaisiin.
Löysin myös uuden työn. Aloin vetää toista myymäläketjua. Työnhakuilmoituksessa työ oli vaikuttanut täydelliseltä, mutta totuus oli jotain muuta. Sinnittelin, kunnes tuli se elokuinen päivä, jolloin minun oli pakko viheltää peli poikki ja alkaa kuunnella itseäni.”
Stressi tulevaisuudesta alkoi kasvaa
”Ensimmäisistä viikoista kotona muistan vain hiljaisuuden. Putosin kuin johonkin tyhjiöön. Vasta nyt huomasin kunnolla, miten väsynyt olin.
Jonkin ajan päästä hiljaisuudesta alkoi nousta kysymyksiä: Kuka olen? Mihin olen matkalla? Mitä olen tehnyt kaikki vuodet? Mitä oikein haluan?
Punnitsin kaikkea elämässäni – valintojani, parisuhdettani, elämäntapaani. Tajusin, että olin ollut ehkä koko aikuisuuteni jossain määrin eksyksissä. Olin suorittanut asioita, mutta monessa kohdassa olin tuntenut kuin olisin väärässä paikassa.
Pahaan olooni auttoivat lepo ja läheisille puhuminen. Sain lohtua myös maalaamisesta. En ollut koskenut siveltimeen sitten lukiovuosien. Teki hyvää löytää taas tämä puoli itsestä.
Loppusyksystä minussa alkoi kasvaa stressi tulevaisuudesta. Mitä ihmettä alkaisin tehdä? tivasin itseltäni. Onneksi keksin taas käyttää vanhaa tuttua kikkaa: sovin itseni kanssa, että tekisin päätöksiä urastani vasta seuraavana keväänä. Tieto rauhoitti minua niin, että pystyin taas nauttimaan tyhjistä päivistä ja keskittymään toipumiseen.
Maaliskuuhun mennessä tiesin, etten voisi palata samalle alalle. Se ei kerta kaikkiaan enää kiinnostanut minua. Sen sijaan olin huomannut, että minua oli alkanut houkuttaa hyvinvointiala. Olin törmännyt netissä Ihminen tavattavissa -koulutusohjelmaan. Opinnot kestäisivät neljä vuotta, ja saisin terapeutin pätevyyden. Tein nopean päätöksen ja ilmoittauduin huhtikuussa alkavalle kurssille.
Jo ensimmäisessä ryhmätapaamisessa tunsin, että olin tullut oikeaan paikkaan. En ollut ikinä ennen kokenut missään samanlaista hyväksynnän ilmapiiriä.”
”Näin myös lapseni uusin silmin”
”Opiskelu antoi minulle juuri niitä vastauksia, joita olin kaivannut. Ymmärsin, mistä paha oloni oli johtunut. Kyse oli arvoristiriidasta. Olin rakentanut yleisten mittapuiden mukaan ’hyvän elämän’, mutta se ei vastannutkaan omaa arvojärjestystäni. Esimerkiksi perhe oli ollut minulle unelma nuoresta asti, mutta työssäni olin ajautunut siihen pisteeseen, että näin lapsiani vain kaksi tuntia päivässä.
Opinnoissa pohdittiin myös lapsuudenperhettä ja sen vaikutusta itseen. Synnyin nuorille vanhemmille isoveljeni perässä. Lapsuuttani väritti se, että olin paljon yksin, koska isä ja äiti olivat kiireisiä töidensä takia. Muutimme myös paljon. Ehkä näistä syistä minuun oli jäänyt jotain turvattomuutta, joka aikuisena näkyi levottomuutena, tunteena, etten ole omassa elämässäni kiinni.
Opinnot muuttivat minua. Ensimmäisenä muutos alkoi näkyä parisuhteessa. Olimme kriisiytyneet työrytäkkäni aikaan, mutta nyt ryhdyimme hoitamaan suhdettamme pariterapiassa. Halusimme käsitellä asioita ytimiä myöten.
Näin myös lapseni uusin silmin. Tutustuin heihin ikään kuin uudestaan: ’Ai tuollaisia tyyppejä!’ Huomasin, että osasin ensimmäistä kertaa pysähtyä olemaan heidän kanssaan tulevaisuudessa touhottamisen sijaan.”
Isoin ero on sisäisessä rauhassa
”Nykyään miehelläni ja minulla on yhteinen terapia-alan firma – myös mieheni aloitti terapeuttikoulutuksen vuosi minun jälkeeni ja teki uranvaihdoksen. Yrittäjävuodet eivät ole olleet helppoja, mutta silti olen tyytyväinen siihen, miten elämämme on tänä päivänä rakentunut.
Itsessäni huomaan isoimman eron sisäisessä rauhassa, joka minussa nykyään on. Tunnen, että voin luottaa omaan kompassiini. Esimerkiksi valintojen tekeminen on minulle nykyään helpompaa.
Yksi lempihetkistäni on, kun istun puolisoni ja kahden teinini kanssa sohvaperunoina tv:n ääressä. Ohjelmalla ei ole väliä. Ainoastaan sillä on merkitystä, että olemme siinä yhdessä perheenä.”
Juttu on julkaistu Matka naiseksi -juttusarjassa Anna-lehdessä 22/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous