Parisuhde on hyvinvointiriski
Ajatelkaa sellaista ihanaa tunnelmaa, tilaa, jonka sisällä voi rentoutua, olla oma itsensä ja päästää irti maailman vaatimuksista. Paikka, jossa voi vain olla, hengittää vapaasti ja unohtaa stressit ja huolet edes hetkelliseksi. Nostaa jalat pöydälle, pitää lähellä ihmistä ja katsoa televisiosta ohjelmaa, jossa ei ole mitään järkeä. Silittää toisella kädellä koiraa ja toisella pitää kiinni vieressä olevasta ihmisestä. Kuljettaa sormiaan ihmisen hiuksien kautta vartalolle, riisua hänet maailman eteen alastomaksi ja kertoa ilman sanoja, pelkillä kosketuksilla, rakastavansa.
Parisuhde, joka lisää ihmisen hyvinvointia. Parisuhde, joka antaa enemmän kuin ottaa. Parisuhde, joka on rauhaa ja rakkautta, ei jatkuvaa riitaa ja pakkoa. Se on tuo yllä kuvattu tila.
Mutta ajatelkaa sen jälkeen toisenlaista tunnelmaa. Tilaa tai paikkaa, jonka sisällä ei voi rentoutua, koska stressi ylettää pitkillä sormillaan sinnekin. Paikka, jossa et voi olla oma itsesi, jossa sinua arvostellaan aivan koko ajan, jossa tunnet suurta riittämättömyyttä, pienuutta ja jossa sinulle esitetyt vaatimukset ylittävät rajan, jossa sinä et voi rauhoittua koskaan. Paikka, jossa kauniit sanat on korvattu kriittisillä sanoilla. Paikka, jossa sinun pitää miettiä sanojasi, eleitäsi tai tekojasi, jotta et vain suututtaisi vierellä olevaa ihmistäsi. Paikka, jossa et voi hengittää vapaasti, vaan sinun on hengitettävä toisen ihmisen rytmiä ja elämää.
Päivästä päivään, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen. Parisuhde, joka vähentää ihmisen hyvinvointia. Parisuhde, joka on ikuinen työhuone, jossa ei ole varaa nautintoon, istumiseen jalat pöydällä eikä rentoutumiseen, koska ilman rankkaa työntekoa se lakkaa olemasta. Parisuhde, joka ottaa enemmän kuin antaa. Parisuhde, joka on varomista ja puurtamista, ei rauhaa ja rakkautta. Se on tuo yllä kuvattu tila.
Parisuhteen on sanottu lisäävän ihmisten hyvinvointia. Usein vain unohdetaan mainita lisäksi tärkein yksityiskohta, että hyvä ja toimiva parisuhde lisää ihmisen hyvinvointia ja jätetään sanomatta se, että huono ja toimimaton parisuhde on hyvinvointiriski.
Miten se voisikaan olla jotain muuta. Toimimaton parisuhde uuvuttaa ja kuluttaa aivan samoin kuin kuormittava työ, jossa ei ole mahdollisuutta ilon kautta tekemiselle. Usein puhutaan työuupumuksesta, mutta miksi ei koskaan parisuhdeuupumuksesta. Parisuhdeuupunut on ihminen, joka päivästä toiseen kuluttaa elintärkeää energiaansa siihen, että yrittää sinnitellä jossain itselle vahingollisessa. Seinä siinäkin tulee jossain vaiheessa vastaan.
Kyllä te tiedätte, mistä puhun, jos vain haluatte tietää. Joka päivä parisuhdeuupuneita näkee muun muassa internetin keskustelupalstoilla valuttamassa pahaa oloaan solvaavilla sanoilla heitä kohtaan, jotka eivät suostu parisuhdeuupumaan. Oma päättämättömyys ja tekosyillä eläminen tuntuu siinä vaiheessa pahalta, kun huomaa toisen valinneen kestävämmän ja hyvinvointia lisäävän tien. Hän on uhka, jota vastaan pitää hyökätä. Ei parisuhteessa edes pidä olla kivaa tai onnellinen. Eräs heistä kirjoitti eroa käsittelevän tekstin alle.
Pahimmillaan parisuhde sairastuttaa ihmisen. Parisuhteen kuormittavuus on niin suuri, että ihmisen kroppa tai mieli alkaa reagoida. Aivan samalla tavalla kuin työuupumuksessa. Ihmisestä tulee oman elämänsä varjokuva. Hän on luovuttanut ja päättänyt vain tyytyä. Selviytyä, koska arvostus itseään ja omaa elämää kohtaan on niin pientä, että pelkkä selviytyminen riittää. En minä parempaa edes ansaitse, enkä tarvitse. Ihminen alkaa uskoa omaan valheeseensa. Kertoo suureen ääneen ystävälleen, joka kertoo ihanasta parisuhteestaan ja kumppanistaan, että kohta sinullakin kaikki muuttuu huonompaan suuntaan. Odota vain. Hän jopa toivoo niin käyvän, jotta oma onneton elämä tuntuisi vähemmän onnettomalta, koska muutkin ovat yhtä onnettomia. Onnellisille ihmisille on sitä vastoin vähän vittuiltava tai ainakin vähäteltävä heidän onneaan.
Parisuhde on hyvinvointiriski. Huono parisuhde. Toimimaton parisuhde. Myrkyllinen parisuhde. Millä nimellä sitä sitten kutsuakaan. Parisuhde, jonka tuossa edellä kuvailin. Kysymys kuuluukin, että kummassa kuvailemassani tilassa sinä haluisit iltojasi viettää?
Toinen kysymys, miksi et vietä?
Kommentit
Parisuhdeuupumus on termi, jota olemme yhdessä vertaisryhmässä käyttäneet jo vuosia – ja siellä on nostettu esiin myös se, että tämä parisuhdeuupumus on tuonut mukanaan ihan fyysisiä sairauksia. Oikeastaan kaikilla sen ryhmän jäsenillä on erilaisia sairauksia, on masennusta, ahdistuneisuushäiriötä, paniikkikohtauksia, diabetesta, sydänsairauksia, hengitystiesairauksia, fibromyalfiaa, reumaa… Kaikkien näiden sairauksien alkuoireilut on ryhmän keskusteluissa liitetty nimenomaan siihen, kun vuosia jatkunut perhe-ja parisuhdeuupumus on edennyt siihen pisteeseen, ettei kykene enää, ikään kuin keho pakottaisi pysähtymään sairastuttamalla itsensä niin pahasti, että pysähtyminen on pakko.
Siitä parisuhteesta, joka minut uuvutti ja sairastutti, pääseminen on ollut paras asia koko aikuiselämässäni, jopa lasteni syntymää parempi. Jälkensä se jätti: jännitän ja pelkään sosiaalisia tilanteita niin että ne uuvuttavat valtavasti, enkä jaksa vieläkään, vuosia myöhemmin, kovin paljoa, en ole edes varma olenko täysin työkykyinen, koska työpäivät uuvuttavat niin paljon. Pelkään ja epäilen ihmisten motiiveja mua kohtaan, ja parisuhteissa eron jälkeen on ollut vaikea avautua ja luottaa (joskin ihan syystä). En ole varma, tulenko ikinä toipumaan ennalleni siitä uupumustilasta, johon se parisuhde mut ajoi.
Nykyisessä suhteessa olo on kaksijakoinen, sillä olen tuntenut kumppanini jo muutaman vuoden, ja ystävinä ollessamme puhuminen mistä tahansa oli luontevaa, helppoa ja puhuimmekin vaikka mistä: meneillään olleista suhteista, menneistä suhteista, lapsuudesta, lapsista, töistä, maailman menosta, ajatuksistamme. Synnytyksistä, ehkäisystä, vaatteista, kotitöistä, feminismistä, ihan mistä vaan mieleen tulikin. Eikä se sinällään ole muuttunut, edelleen puhutaan paljon asiaa ja asian vierestä. Vaan silti huomaan, että nyt kun ollaan parisuhteessa eikä vain hyviä ystäviä, mun on vaikea luottaa ja avautua. Mietin piilomotiiveja ja epäröin puhua luottamusta vaativista asioista, huomaan tutkivani ilmapiiriä ja yleistä mielialaa ja varon, etten sanoisi mitään, mikä ärsyttää tai rasittaa tai mille ei ole nyt hyvä hetki, ja jos loukkaannun jostain, vaikenen siitä, ja poistun paikalta, jos alkaa itkettää. Tiedän kyllä, että voin luottaa, koska olen voinut tähän ihmiseen luottaa ystävänäkin, ja olen sanoittanut sen ääneen, että mulla on näitä peikkoja, jotka edelleen mua väijyy. Olemme puhuneet riitelystä ja naureskelleetkin sille, että jännää, kun emme ole vielä saaneet mitään isompaa, kunnollista riitaa aikaiseksi, vaikka itse asiassa molemmat meistä on melko tuittupäisiä ja ärhäköitä silloin, kun suututtaa. Tälle ihmiselle olen uskaltanut sanoa, että mä olin ja olen isäni prinsessa ja mua pitää kohdella yhtä hyvin kuin isi kohteli mua: isi ei kertaakaan eläessään edes korottanut ääntään mulle saati huutanut, isi antoi mun tehdä kaikkia pöhköjäkin juttuja vaan kokeillakseni mitä siitä tulee, opetti ja antoi mun opetella asioita riippumatta siitä tarvitsinko mä niitä tietoja tai taitoja hänen mielestään, isi oli aina ylpeä musta, vaikka en aina olisi sen arvoinen ehkä ollutkaan, ja isi hipsutti iltaisin mun ohimoa, että saisin nukahdettua helpommin. Tämä ihminen on ollut kaiken kanssa täysin fine, ja hän on yhtä lailla puhunut niistä omista peikoistaan, antanut mun nähdä niitä ja niistä tilanteista on selvitty tyynesti ilman sen kummempaa myrskyä – mikä antaa mulle toivoa siitä, että näiden menneisyyden arpien kanssa pystytään olemaan ja elämään. Vaikka mä pelkään, että en ole tarpeeksi avoin ja samaan aikaan, että olen liian avoin, liian tarvitseva, liikaa mitä tahansa. Vaikka hän luultavasti pelkää, että samat asiat toistuvat taas, jos hän sitoutuu, ja toisaalta että ne toistuvat kuitenkin, jos hän ei sitoudu. Uuteen kierrokseen parisuhdeuupumusta mulla ei ole varaa, eikä haluakaan. Enkä toisaalta usko, että kumppaninikaan sellaista tilannetta ja suhdetta elämäänsä haluaisi.
Kommentit
Parisuhdeuupumus on termi, jota olemme yhdessä vertaisryhmässä käyttäneet jo vuosia – ja siellä on nostettu esiin myös se, että tämä parisuhdeuupumus on tuonut mukanaan ihan fyysisiä sairauksia. Oikeastaan kaikilla sen ryhmän jäsenillä on erilaisia sairauksia, on masennusta, ahdistuneisuushäiriötä, paniikkikohtauksia, diabetesta, sydänsairauksia, hengitystiesairauksia, fibromyalfiaa, reumaa… Kaikkien näiden sairauksien alkuoireilut on ryhmän keskusteluissa liitetty nimenomaan siihen, kun vuosia jatkunut perhe-ja parisuhdeuupumus on edennyt siihen pisteeseen, ettei kykene enää, ikään kuin keho pakottaisi pysähtymään sairastuttamalla itsensä niin pahasti, että pysähtyminen on pakko.
Siitä parisuhteesta, joka minut uuvutti ja sairastutti, pääseminen on ollut paras asia koko aikuiselämässäni, jopa lasteni syntymää parempi. Jälkensä se jätti: jännitän ja pelkään sosiaalisia tilanteita niin että ne uuvuttavat valtavasti, enkä jaksa vieläkään, vuosia myöhemmin, kovin paljoa, en ole edes varma olenko täysin työkykyinen, koska työpäivät uuvuttavat niin paljon. Pelkään ja epäilen ihmisten motiiveja mua kohtaan, ja parisuhteissa eron jälkeen on ollut vaikea avautua ja luottaa (joskin ihan syystä). En ole varma, tulenko ikinä toipumaan ennalleni siitä uupumustilasta, johon se parisuhde mut ajoi.
Nykyisessä suhteessa olo on kaksijakoinen, sillä olen tuntenut kumppanini jo muutaman vuoden, ja ystävinä ollessamme puhuminen mistä tahansa oli luontevaa, helppoa ja puhuimmekin vaikka mistä: meneillään olleista suhteista, menneistä suhteista, lapsuudesta, lapsista, töistä, maailman menosta, ajatuksistamme. Synnytyksistä, ehkäisystä, vaatteista, kotitöistä, feminismistä, ihan mistä vaan mieleen tulikin. Eikä se sinällään ole muuttunut, edelleen puhutaan paljon asiaa ja asian vierestä. Vaan silti huomaan, että nyt kun ollaan parisuhteessa eikä vain hyviä ystäviä, mun on vaikea luottaa ja avautua. Mietin piilomotiiveja ja epäröin puhua luottamusta vaativista asioista, huomaan tutkivani ilmapiiriä ja yleistä mielialaa ja varon, etten sanoisi mitään, mikä ärsyttää tai rasittaa tai mille ei ole nyt hyvä hetki, ja jos loukkaannun jostain, vaikenen siitä, ja poistun paikalta, jos alkaa itkettää. Tiedän kyllä, että voin luottaa, koska olen voinut tähän ihmiseen luottaa ystävänäkin, ja olen sanoittanut sen ääneen, että mulla on näitä peikkoja, jotka edelleen mua väijyy. Olemme puhuneet riitelystä ja naureskelleetkin sille, että jännää, kun emme ole vielä saaneet mitään isompaa, kunnollista riitaa aikaiseksi, vaikka itse asiassa molemmat meistä on melko tuittupäisiä ja ärhäköitä silloin, kun suututtaa. Tälle ihmiselle olen uskaltanut sanoa, että mä olin ja olen isäni prinsessa ja mua pitää kohdella yhtä hyvin kuin isi kohteli mua: isi ei kertaakaan eläessään edes korottanut ääntään mulle saati huutanut, isi antoi mun tehdä kaikkia pöhköjäkin juttuja vaan kokeillakseni mitä siitä tulee, opetti ja antoi mun opetella asioita riippumatta siitä tarvitsinko mä niitä tietoja tai taitoja hänen mielestään, isi oli aina ylpeä musta, vaikka en aina olisi sen arvoinen ehkä ollutkaan, ja isi hipsutti iltaisin mun ohimoa, että saisin nukahdettua helpommin. Tämä ihminen on ollut kaiken kanssa täysin fine, ja hän on yhtä lailla puhunut niistä omista peikoistaan, antanut mun nähdä niitä ja niistä tilanteista on selvitty tyynesti ilman sen kummempaa myrskyä – mikä antaa mulle toivoa siitä, että näiden menneisyyden arpien kanssa pystytään olemaan ja elämään. Vaikka mä pelkään, että en ole tarpeeksi avoin ja samaan aikaan, että olen liian avoin, liian tarvitseva, liikaa mitä tahansa. Vaikka hän luultavasti pelkää, että samat asiat toistuvat taas, jos hän sitoutuu, ja toisaalta että ne toistuvat kuitenkin, jos hän ei sitoudu. Uuteen kierrokseen parisuhdeuupumusta mulla ei ole varaa, eikä haluakaan. Enkä toisaalta usko, että kumppaninikaan sellaista tilannetta ja suhdetta elämäänsä haluaisi.