”Ei mennä pariterapiaan, se on kallista eikä me sitä tarvita”

”Rakastan niitä ihania tarinoita missä (toisilleen) oikeat ihmiset ovat toisensa löytäneet, ja täytyy sanoa että ne loivat uskoa silloin kun itse oli huonossa suhteessa. Toisaalta ne loivat myös uskoa siihen, että meilläkin asiat muuttuisivat. Eivät muuttuneet. Kolmekymppisenä olin ollut puolet elämästäni ihmisen kanssa, joka oli minulle täysin väärä. Ja minä hänelle. Kasvoimme yhdessä, ja myös yhdessä eriksemme. Meillä oli niin pinttyneet tavat tehdä asioita, ettemme millään olisi voineet päästää niistä irti kun olimme yhdessä, ainakaan kun toisen mielestä kaikki oli hyvin eikä mitään muutettavaa ollut. Tai ehkä asia olisi ollut pelastettavissa kun pariterapiaa ehdotin monesti vielä kun sille olisi ollut tilaa, mutta ”no eihän meillä oo mitään! Sä vaan kuvittelet. Ja se on ihan saatanan kallistaki”. Minä olin kodissamme siivooja, ruuan laittaja, tiskaaja, pyykin pesijä ja seksin mahdollistaja. Hän oli kaiken väärin tekevä (myös tiskikoneen voi tyhjentää ja täyttää väärin), laiska ja vain itseään ajatteleva ihminen. Nämä kaikki me mahdollistimme toisillemme, tarpeettoman monta vuotta. Tai oikeastaan 5 vuoden jälkeen ymmärsin omat virheeni, ja aloin muuttaa toimintatapojani. En enää valittanut asioista, ja vaikka sisällä kiehui, en näyttänyt sitä ulospäin. Jos jotain oli tehty ”väärin”, opin antamaan asian olla. Tosin se että hän jotain asioita teki, oli n. 10 kertaa vuodessa. Aina vastauksena sain saman ”valitat kuitenkin”. Kerran rohkenin ja kysyin, ”koska mä oon viimeks valittanu jostai mitä oot tehny?”. Mietti pitkään, eikä edes muistanut. Ei varmasti, siitä oli n. 3 vuotta kun sen kaiken lopetin, jotta hän saisi tilaa tehdä asiat omalla tavallaan. Ei auttanut, silti hän oli laiska ja vain itseään ajatteleva ihminen. Tai ajatteli hän muitakin, muttei minua

Lopetin pillerit koska haaveena oli lapsi. Kun lasta ei kuulunut, oli vika minun. Sillä, ettemme harrastaneet seksiä kuin 1-2 kertaa kk koska hän ei halunnut, ei ollut merkitystä. Vika ei ollut hänessä vaan minussa. Käskin hänen ystävällisesti suksia kuuseen moisen väitteen jälkeen.

Minulla on aina ollut mielenterveyshäiriöitä jotka todettiin suhteemme alkuaikoina. En olisi tässä nyt ilman häntä ja hänen tukeaan. Siitä olen hänelle kiitollinen, vaikka enää en anna kiitollisuuden tunteen pitää minua kahleissa. Kova työtahti sai kaksisuuntaisuuden usein ”puhkeamaan”, ja loppuvaiheessa petin häntä tuttuni kanssa. Olin myös aikaisemmin pettänyt muutaman kerran, ja aina kertonut hänelle manian mentyä. Hän antoi aina anteeksi (vaikka jälkikäteen ajateltuna ei olisi pitänyt, olisimme eronneet jo aikaisemmin). Itse en itselleni voinut antaa anteeksi, en ennen kuin erosimme ja ymmärsin viimein myös sen että mieleni on ”sairas”. Se ei tietenkään poista sitä tosiasiaa että pettäminen on väärin, mutta nyt olen päässyt käsittelemään asiaa ja vihdoin antanut sen itselleni anteeksi. Huonon oloni takia en tehnyt töiden jälkeen mitään. Olen aina ollut ”toiminnallinen masentuja”, eli töissä olen voinut käydä. Mutta töiden jälkeen en tehnyt mitään. Ja koska en enää kokannut hänelle, hän teki ruokaa mitä en voinut syödä erityisruokavalioni takia. Minä ostin ruuat, hän teki vain itselleen. Hän sai tällä tavalla säästettyä todella mukavan summan, minä hölmö kun luulin sen johtuvan hänen uudesta työstään ettei hänellä rahaa ollut. Tämä kaikki selvisi vasta eromme jälkeen.

Erosimme päätöksestäni, tosin hän oli eronnut selvästi jo minua ennen. Tätä en silloin vielä ymmärtänyt , mutta jälkiviisaana tiedän ja ymmärrän että niin oli käynyt.

Eron jälkeen olin todella rikki. Muutin ensimmäistä kertaa omilleni, ja jouduin jättämään asuntomme, johon muutti hänen uutensa. Katkeroiduin, mutta onneksi vain hetkeksi. Tajusin itsekin, että olin jo tehnyt tarpeeksi (jo vuosia sitten), ja jos toista ei kiinnosta, niin sitä kiinnostusta ei voi lisätä millään. Ero ei ole luovuttamista, vaan tosiasian realisoimista. Piti pelastaa itsensä hukkumasta.

Alkoi uusi elämä.

Vuosi eromme jälkeen tapasin miehen (nykyisen kihlattuni), enkä voisi olla onnellisempi Hän puhuu, pussaa ja tekee asioita vuokseni, myös pyytämättä, jotta minä olisin onnellinen . Seksi ei ole enää vain pakollinen kerran kuukaudessa tapahtuva ”alentuminen” ja koska vaan on pakko, vaan halua on molemmilla. Hänen kanssaan koen voivani myös kieltäytyä siitä, eikä mykkäkoulua tai muuta vastaavaa tarvitse enää kestää. Seksi on taas ihanaa. Hän on elämäni rakkaus (ensimmäisen jälkeen), ja toivon että hän on myös viimeinen. Vaikka asiat on tapahtunut aivan käsittämätöntä vauhtia ja itse ahdistun aina uuden käännöksen edessä, hän tukee minua täysin ja antaa minun päättää asioiden tahdista. Ei hermostu tai pidä mykkäkoulua, jos minun täytyy prosessoida jotain asiaa enemmän (kuten esimerkiksi silloin kun sovimme seurustelevamme, ja seuraavana päivänä peruin koko homman ahdistuksen takia. Olen myös kärsinyt koko elämäni hirvittävästä sitoutumiskammosta, eikä hän ole koskaan vaatinut tai painostanut mihinkään mihin en ole valmis). Hän on minulle täydellinen. Nyt elän juuri niitä ihania tarinoita mitä aina sivuiltasi luin, en tiennyt että tämä voi olla mahdollista, mutta olinkin vain valinnut vierelleni minulle väärän ihmisen. Tai oikean silloin, mutta olimme ja kasvoimme toisillemme vääriksi.

Nykyään olen rakastunut, minut otetaan huomioon, saan läheisyyttä, keskustelua, seksiä, teemme asoita ja reissuja yhdessä eli/ja kaikkea mitä parisuhteelta olen aina toivonut, ja mitä odotin.

Olemme eksäni kanssa hyvissä väleissä, olen antanut anteeksi kaiken sen mitä oli, ja mitä ei ollut. Osaa asioista joudun prosessoimaan edelleen välillä, ja välillä itken kaikkea sitä mitä luulin ja toivoin välillämme olevan vaikkei ollut, sekä niitä mitä en olisi halunnut välillämme olevan. Tätä ei saa käsittää väärin, olen kyllä käsitellyt elämämme ja eromme, mutta tietyt jutut koskettavat edelleen paljon, ja vaikka anteeksi olen antanut, joitain asioita on vain vaikeampi unohtaa. Mutta se ei enää katkeroita minua, ja se riittää.

Loppusanoina: Kiitos elämä! Sillä ilman elettyä elämää, en olisi nyt tässä nauttimassa elämästäni ja kaikesta siitä mitä se vielä voi tarjota. Ja mikä parasta, rinnallani on ihminen jonka kanssa voin jakaa kaiken, jota rakastan niin kovin että välillä oikein sattuu se tunteen määrä joka sisälläni on. Hänen kanssaan tunnen olevani rakastettu ja arvokas juuri sellaisena kuin olen, ja toivon että saan hänet tuntemaan samoin.”