Elämä ei ole ohittamista vaan elämistä varten

Perjantai-ilta. Olen rakkaani kanssa matkalla Lahdesta kohti määränpäätä. Elokuinen ilta on lempeän aurinkoinen. Me olemme yhteinen elokuu, rakkaus ja kiireettömyys.

Vastaan tulee kylä, jossa on kanava. Pysähdymme ja menemme kylään kävelemään. Kanavan taakse alkaa laskeutua aurinko. Löydämme sillan jonka kaiteelta saa kauniita kuvia. Sellaisia kuvia jossa kaksi rakastavaista nojaa pysähtyen toisiinsa.

Seuraa illan ainoa kiire. Aurinko ei saa laskea ennen kuin pääsemme järveen. Rannalla on suljettu uimakoppi jonka edustalla vaihdamme uima-asut. Vesi on samaan aikaan viileää ja lämmintä. Vähän kuin iltaa kohti laskeva elokuinen perjantai. Vesi on matalaa ja kävelemme järveä yhtä pidemmälle. Aurinko värjää horisonttia punertavaksi. Laskeudumme veteen ja emme tiedä olemmeko järvessä vai taivaassa. Sylissä olemme.

Jatkamme matkaa. Hämärä alkaa pudota maiseman päälle. Kuin kesän eteen laitettaisiin pimennysverhot. Takaa tuleva auto ohittaa meidät vauhdilla. Mihin kuljettajalla on kiire? Ohittaa elämä kiireellä suoraan kohti kuolemaa?

Me emme ohita. Pysähdymme jälleen. Taivaan puna on aivan liian kaunis ohitettavaksi. Kävelemme järven rantaan ja taivas sen yllä on kuin kahden rakastavaisen intohimoinen suudelma tai orgasmi. Ilta purkautuu yön edestä ja saapuu raukea levollisuus.

Menemme autoon ja jatkamme matkaa yön pimeydessä. Meillä ei ole kiire, sillä elämä ja rakkaus kulkee meidän mukanamme. Emme halua ohittaa sitä, vaan elää se sen eteen pysähtyen. Vauhdissa maisema valuu vain ohi ja meillä on vain nämä hetket joihin pysähtyä.