Hyvät eroisät, teillä ei ole mitään tärkeämpää kuin lapsenne

Olen julkaissut vuorokauden sisään kaksi yksinhuoltajaäitin tarinaa. Nämä tarinat ovat saaneet huomiota ja tässä yksi kommenteista.

”Tätä lukiessa silmänurkista valui kyyneleitä, koska tunnen tuon tuskan itsekkin. Isä tavannut lapsensa viimeksi helmikuussa, 10vuotiaaseen ei pidä mitään yhteyttä, 6vuotiaaseen pitää joskus.. lasten isä ei ole enää mitään muuta kuin tahra menneisyydessä jolta kilahtaa elatusmaksu tilille kerran kuukaudessa. Voi kun Suomen järjestelmä voisi parantua ja tämmöisessä tilanteessa huoltajuutta katsottaisiin uudestaan. Koska tämmöiset ”isät” eivät ansaitse titteliä isä tai huoltaja.”

Eroisänä allekirjoitan kaiken ylläolevasta kommentista. Haluan avata asiaa henkilökohtaisen kokemuksen kautta, vaikka tiedän, että saan tämän vuoksi syvää halveksuntaa sisältäviä kommentteja.

Olen kahden ihanan lapsen ylpeä isä. Olen eronnut molempien lasteni äideistä. Tuomitsevimmat ihmiset voisivat ajatella, että olen epäonnistunut parisuhteissani. Itse ajattelen, että miten kukaan voi kutsua epäonnistumiseksi suhdetta, jonka lopputulemana on niinkin kaunis asia kuin lapsi.

Nuorempi tyttäreni, kuusivuotias ihanuuteni on tätä kirjoittaessa matkalla äitinsä kanssa. Meillä on vuoroviikkovanhemmuus. Matkan johdosta olen poikkeuksellisesti puolitoistaviikkoa ilman lastani. Tänään tulee viikko ilman täyteen ja minulla on repivä ikävä. Onneksi saan tänään vanhemman tyttäreni kotiin ja ikävä lientyy yhden lapsen verran.

Minun tekee pahaa lukea iseistä, jotka eivät välitä. Joille riittää joku muu kuin vuoroviikko. En voi käsittää, että miten sellainen voi riittää. Tämä tietenkin siinä tapauksessa, että isällä olisi lupa ja mahdollisuus enempään. Miten voi olla välittämättä lapsistaan niin, että jokunen päivä kuukaudessa riittää heidän kanssaan. Puhumattakaan siitä, että vielä harvemmin.

Hyvät eroisät. Teillä ei ole mitään tärkeämpää kuin lapsenne. Jos yritätte selittää itsellenne jotain muuta, niin olette harvinaisen väärässä. Parisuhde voi päättyä. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, mutta isyys ei pääty koskaan. Jos isyys on teille muutama hassu päivä kuukaudessa ilman vastuuta niin se ei ole isyyttä. Isä titteli pitää ansaita.

Viime viikon perjantai. Olemme kuusivuotiaani kanssa bussipysäkillä odottamassa bussia, joka vie eskariin. Tiedän, että siinä kohtaa tulee harvinainen puolentoistaviikon tauko siihen, että näe ihanaa tytärtäni. Haluan ottaa kaiken irti. Bussimatkalla pidän häntä lähellä. Silitän hiuksista. Jätettyäni hänet eskariin ja kävellessäni sieltä kohti bussipysäkkiä tunnen loputonta tyhjyyttä. Sitä tyhjyyttä, jota ihminen tuntee jättäessään käsistään jotain elämää tärkeämpää. Pitäisi olla tunteeton, että kyyneleet eivät valuisi.

Tähän tunteeseen takaisin päästessäni ja tätä ikävää tuntien, en pysty millään tasolla ymmärtämään, että joku toinen isä haluaisi paljon vähemmän. Sen tiedän, että on olemassa isiä joille enempää ei suoda, mutta sitä en ymmärrä, että on isiä, jotka eivät enempää halua.

Mikä voisi olla tärkeämpää?

Mikä voisi olla tärkeämpää?