”Kumppanini teki päätöksen olla hakeutumatta hoitoon ja sen varjolla kohteli minua aivan hirveällä tavalla”

”Tapasin kumppanini jo teininä, kuitenkin mutkien kautta päädyimme vasta muutamia vuosia myöhemmin yhteen. Kaikki tuntui aivan ihanalta, olin iloinen että olin viimein päätynyt suhteeseen jossa minua rakastetaan eikä tarvitse koko ajan riidellä. 

Kuukaudet ja vuodet etenivät ja lopulta päädyimme naimisiin. Meillä oli paljon hyvää suhteessamme, myös niitä vaikeita hetkiä, mutta ei mitään sellaista jonka olisin ajatellut olevan este naimisiin menolle.

Häät olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan ihanat ja uskoin kaiken olevan hyvin.

Aina voi jossitella, mutta olisin voinut ehkä tajuta jo aiemmin, että olisi pitänyt ottaa jalat alle. Jopa ennen häitä.

Hyvin nopeasti löysin itseni tilanteista joissa aloin vältellä omaa kotiani, omaa sänkyäni, omaa kumppaniani.

Koitin saada tilanteeseen apua, mutta sitä ei irronnut niin ammattilaisilta kuin ei myöskään lähipiiriltä. Kumppanini oli muuttunut hauskasta, fiksusta ja turvallisesta läheisestä painajaiseksi joka ei kadonnut vaikka avasin silmäni aamulla sängyssäni.

Pelkäsin mennä iltaisin nukkumaan, yritin valvoa kunnes myös hän tuli sänkyyn. Odotin hiljaa kyyneleet silmistä valuen, että hän nukahtaisi ensin. Pelkäsin alitajuisesti, että hän tekee jotain minun ollessani unessa, jos nukahtaisin ensin. Aloin piilottelemaan iltaisin veitsiä ja muita ”teräaseita”, ihan vain varmuuden vuoksi.

Hän ei koskaan ollut fyysisesti kaltoinkohdellut minua, mutta viimeisen vuoden ajan henkinen alistaminen ja jatkuva riidan haastaminen oli saanut minut tilaan jossa pelkäsin aivan valtavasti.

Kumppanini mielenterveys oli päässyt repeämään aivan riekaleiksi eikä mitään ollut tehtävissä. Pian olimme tilanteessa jossa toivoin että kumpi vain meistä kuolisi, ihan kumpi vain jotta edes jompikumpi selviäisi pois tästä painajaisesta.

Ilmoitin hänelle lähteväni, poistuin paikalta tyyny ja peitto kainalossa. Soitin ystävälleni kadulta, ääneni murtui samantien enkä saanut sanottua muuta kuin että tarvitsen yöpaikan.

Kukaan läheisistäni ei ollut uskoa korviaan, olimme vaikuttaneet ns unelmaparilta. Niin minäkin toivoin ja uskoin, että olimme se unelmapari ja että kun vain tarpeeksi yritän; voimme jatkaa yhdessä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että parisuhdetta tulee jatkaa vain niin kauan kuin se toimii. Olisin varmasti kehottanut vastaavassa tilanteessa olevia eroamaan välittömästi. Tunsin kuitenkin valtavaa epäonnistumista. Olin kuvitellut meneväni naimisiin unelmakumppanin kanssa, mutta päädyinkin suoraan ansaan. Säälin ex-kumppaniani, mutta samassa muistan kaikki kauheudet mitä hän on minulle sanonut. Ne kauheudet ovat peittäneet kaiken hyvän alleen.

Erosta on nyt jo tovi, alan jo hiukan toipumaan. Pidin itseäni hirviönä joka jätti kumppaninsa mielenterveysongelmien vuoksi, mutta eihän se ollut tietenkään se syy. Kumppanini teki päätöksen olla hakeutumatta hoitoon ja sen varjolla kohteli minua aivan hirveällä tavalla.

Onneksi sain uuden elämän, jossa ympärilläni on rakkautta ja mikä parasta; voin nukkua yöni rauhassa.