”Mihin minä edes tarvitsisin parisuhdetta?”

Olen noin kolmikymppinen nainen. Ympärilläni arki, jossa käyn töissä, koti, josta maksan vuokraa, harrastuksia, joita harrastan ja ystäviä sekä läheisiä, joiden kanssa vietän aikaa, sitten kun siltä tuntuu.

Seksuaaliset tarpeet tyydytän itse tai sitten satunnaisilla kumppaneilla. Minulla on muutama vakituinen ihminen, joiden kanssa harrastamme säännöllisen epäsäännöllisesti seksiä. Irtosuhteita en juurikaan ole harrastanut.

En halua lapsia enkä perhettä. En pidä ajatuksesta, että olisin äiti, koska en ole lapsirakas ihminen. Kukaan ei koskaan voi sanoa, että muuttuuko mielipide joskus. Tässä hetkessä koen vahvasti näin.

Kaiken tämän jälkeen olen vastannut ihmisille, että miksi en halua sitoutua ja aloittaa seurustelusuhde jonkin ihmisen kanssa, että mihin minä tarvitsen parisuhdetta, kun minulla on jo kaikki. Jopa asioita, jotka kuuluvat parisuhteeseen ja asioita, joita monilla parisuhteessa olevalla tuntuu puuttuvan.

Ystävistäni osa on ilman parisuhdetta ja osa parisuhteessa. Suurin osa ilman parisuhdetta elävistä ei halua itseään kutsuttavan sanalla sinkku. En minäkään, koska se sisältää arvolatautuneen vireen siitä, että on haluamassa parisuhdetta. Olisi niin sanotusti isku päällä.

Minulla ei ole koskaan ollut. En voisi kuvitella meneväni Tinderiin tai mihinkään seurahakupalveluun. Olen sivusta katsonut, kun monella tuntuu olevan jopa pakonomainen tarve saada itselle kumppani. Koko ajan on haku päällä? Miksi ihmeessä? Eikö ihmiset osaa olla yksin? Onko kyse läheisriippuvuudesta? Jos suhdetta ei ole, niin sellainen on saatava pian keinolla millä tahansa ja jälleen tulee valinneeksi kiireessä jonkun, josta sangen pian eroaa.

Osa tuntemistani parisuhteessa olevista tuntuu olevan tyytyväisiä suhteeseensa, mutta hämmentävän monella on koko ajan jotain vääntöä meneillään ja milloin juostaan pariterapiassa ja milloin ollaan pyytämässä yöpaikkaa ison riidan jälkeen. Tätä osaa en parisuhteista ymmärrä. Miksi ihmiset hakkaavat päätään seinään ja jatkavat mahdottomassa suhteessa? Eikö omakin elämä olisi helpompaa, jos koko ajan ei olisi ympärillä jotain draamaa?

Omiin silmiin tämä näyttää siltä, että parisuhteessa on vain pakko olla ja vaihtoehtoista tapaa ei ole edes ajateltu.

Itse olen ajatellut. Teininä itsekin unelmoin unelmieni prinssistä ja punaisesta tuvasta ja perunamaasta. Seurustelinkin hetken aikaa kahdenkympin korvilla, mutta minulle kokemus oli ahdistava, vaikka kumppani oli mitä rakastettavin. Olenkin asiaa vuosia pohtineena tullut lopputulokseen, että en halua elää parisuhteessa.

Onhan minulle sanottu, että olen itsekäs. Viimeksi eräs kaverini, joka nukkui luonani yön yli, koska ei halunnut mennä kotiinsa puolisonsa luokse, koska puoliso ”kuitenkin vain ryyppää siellä”. Sanoin hänelle, että mitäpä jos sinäkin yrittäisit olla enemmän itsekäs. Suuttui.

Minä olen tällä tavalla eläen onnellinen. Jokainen löytäköön oman tapansa olla ja oman onnellisuutensa, kunhan ymmärtävät elää omannäköistä elämäänsä eikä kenenkään muun rakentamaa.

Tänään aion lukea, käydä pitkällä kävelylenkillä ja illalla juoda muutaman lasin punaviiniä. Ihmisiä en tänään halua nähdä. Tänään tuntuu sitä, että haluan olla yksin. Huomenna ehkä joltain muulta.