”Miksi itkin kun isäni kuoli?”

”Viha ja anteeksianto

Hetken aikaa piti sulatella kun luin tekstin hyväksikäytöstä ja pohdin kirjoitanko, mitä ja miten.

Isä kuoli reilu vuosi sitten, iski ja lujaa, lähti jalat alta ja itkin, itkin paljon. Ihmettelin miksi.

Tuon ihmisen takia, joka ajoi tunnelukkoon ja vakavaan masennukseen. Tuon ihmisen takia joka rikkoi koskemattomuuteni käymällä käsiksi. Tuon ihmisen takia jonka jokaiseen päivään kuului alkoholi. Tuon ihmisen takia jota huusin vihaavani. Tuon ihmisen takia jolle vannoin etten ikinä anteeksi anna.Tuon ihmisen takia jota en ollut nähnyt yli 25 vuoteen.

Tuon ihmisen takia itkin. Miksi?

Isän kuolema kuitenkin löi päin näköä, nyrkillä, lujaa. Isä oli poissa.

Kyyneleet huuhtoivat sieluni, huuhtoivat vihan pois.

Jäljelle jäi tyhjyys.

Menin hautajaisiin ja kun laskin ruusun arkulle, laskin irti kaikesta pahasta, vihasta, katkeruudesta. Annoin anteeksi.
Nyt on helppo hengittää.
Nyt pystyn tyttärelleni kertomaan niitä ihania lapsuusmuistojani hänen vaaristaan, nauramaan tyttäreni kanssa kaikille hullutuksille mitä isäni kanssa tehtiin.

Nyt pystyn itsekin nauttimaan niistä hyvistä muistoista.
Reilu vuosi sitten pahuuden hautasin isäni mukana ja siellä pysyy, koska pystyin päästämään irti.

Nyt olen eheämpi, vieläkin vahvempi.”