”Olen avannut haavojani itselleni rankallakin kädellä siitä, miten minusta tuli nainen, joka on ajatellut aina vain kaikesta hyvää ja kaikkien parasta unohtaen itsensä”

”Sisäinen kirjoittajani ja paperille asioita helpommin sanoittava tyyppi on herännyt viime aikaisten blogikirjoitusten myötä taas pohtimaan ja päätin pukea ei niin kauniita ajatuksia tähän. Tässäpä siis tarinani julkaisitpa sen tai et.

”Ensinnäkin kaunis kiitos taas jakamistasi kipeistäkin aiheista koskien eroja, seksuaalista häirintää, mustasukkaisuutta ja monia muita elämän kipukohtia, joita tarinan julkaisijat ovat tänne jakaneet. Varmasti on myös paljon tarinoita, jotka jäävät kertomatta. Tässä oma tarinani.

Olen kipuillut nyt kuukausia erotilanteessa, jossa helpompi olisi ollut päästää irti yksinkertaisesti pettämällä toista. Näin voisin tässä kohtaa todeta. 

Suhteen laatua on tarkasteltu monestakin näkökulmasta, mutta kun toisen osapuolen on vaikea ymmärtää tilannetta, johon olemme ajautuneet ilman, että tähän liittyy juurikin niitä kolmansia osapuolia, täten sen hyväksyminen on hankalaa. 

Olen sanoittanut omaa näkemystäni avoimemmin kuin koskaan ehkä elämässäni, mutten siltikään tunne, että tulisin tavallani kuulluksi tai saatikka ymmärretyksi. Miksi lähteä, kun on ollut niin paljon hyvää, mutta toisaalta miksi jäädä, kun on ollut paljon myös huonoakin. Minä en tällä hetkellä luota pelkästään siihen ajatukseen, että yhtäkkiä kaikki kokemamme hyvyys voittaisi vaikeutemme, sillä tätä ajatusta ei olla ymmärretty toisen toimesta aiemminkaan. 

Olen avannut haavojani itselleni rankallakin kädellä siitä, miten minusta tuli nainen, joka on ajatellut aina vain kaikesta hyvää ja kaikkien parasta unohtaen itsensä. Se toi mieleeni asian kirjoituksiasi luettuani, joka repi auki kipeän muiston menneisyydestäni, jota en ole jakanut kenellekään.  

Lapsena vietimme paljon aikaa mummollani, jonne ei koskaan liittynyt mitään mukavia muistoja, päinvastoin en juurikaan koskaan olisi sinne paikkaan halunnut. Kunnioitin seitkytluvulla syntyneenä lapsena vanhempiani ja täten olin pakotettu lähtemään, vaikka lähes jokainen käynti repi rikki. Minä olin kiltti tyttö, joka ei koskaan sanonut vastaan. Ja sellaiseksi minut oltiin kasvatettu, kunnes vasta viime kuukausina olen havahtunut siihen tosi asiaan, että minäkin voin olla se, joka sanoo ei. Mummolassa käynteihin liittyi tavalla tai toisella riidat, aiheet oli milloin mitäkin ja tämä seuraava henkilö, josta en tavallani pitänyt vaikkei hän tuolloin ”koskenutkaan”. Tai ehkä teki sen ”papan” oikeuksilla, mutta jota ei silloin ymmärtänyt.

Mummollani oli siis mies, jota meidän piti pitää jonkun sortin ”pappana”, mutta josta en koskaan oikein pitänyt. Hän oli omalla tavallani iljettävä ja sen sain kokea täytettyäni 18-vuotta. Mummoni ja tämä mies olivat meillä kotona käymässä ja minun piti kyyditä heitä vanhempieni kanssa juhlimaan. Tämä mummoni mies tuli juhlista heitä haettuani ensimmäisenä autoon. Hän alkoi kouria minua jalkovälistä autoon tultua ja pyysin häntä lopettamaan. Olisi tehnyt mieli huutaa, että koko maailma kuulee. Lopulta onnekseni vanhempani ja mummoni tulivat myös autolle ja tilanne loppui. Minulla ei ollut voimia kertoa tästä tapahtumasta edes vanhemmilleni, koska he omalla tavallaan kunnioittivat tätä miestä. Tyypillistä ajattelua tuohon maailman aikaan, mutta onneksemme tämän päivän maailmankuva alkaa näyttäytyä hieman toisenlaisena. 

Kun viimein tästä miehestä aika jätti, sain mummoni ”takaisin”. Koskaan ei mistään puhuttu, mutta uskon, että mummoni oli kokenut ehkä jopa kauheita. Sen vain vaistosi. Enää ei näistä voida puhua, koska mummoni on kuollut, mutta aikuisena sain elää mummoni kanssa hyviä asioita. Ja hän sai olla ihana iso-mummo myös omille lapsilleni.

En silloin osannut ajatella, että jos jonain päivänä joku asia ei tuntuisi itsestäni hyvältä, kertoisin sen. Olin kasvatettu kiltteyteen ja siihen, että periksi ei anneta. Niitä ns.kulisseja ei rikota. Nyt vuosien jälkeen on tullut aika ajatella itseäni. Sen aion tehdä, vaikkei se olekaan helppoa. Kiitos ehkä näidenkin vaikeiden kokemuksien myötä, että uskallan on rikki ja avoinna. Vuosia kuitenkin tavallaan liian myöhään.

Puhuminen on kultaa. Tunteiden, jopa vaikeiden sellaisten sanoittaminen erityisen tärkeää. Tärkeintä on kuitenkin kaikesta huolimatta olla juuri sinä- juurikin vain sinä.”