Dekkaristi-kansanedustaja Marko Kilpi hyötyi traumaterapiasta ja suosittelee sitä muillekin: ”Ihmiset eivät tiedä, mitä heidän sisällään on”

Kansanedustaja, Undertaker-dekkaristi, poliisi, traumatyöntekijä, dokumenttiohjaaja Marko Kilpi, 50, suosittelee traumaterapiaa kaikille tarvitsijoille. – Siitä hyötyisi kuka vaan, sillä ihmiset eivät tiedä, mitä heidän sisällään on. Useimmilla on paljon traumakokemuksia, joista osa voi olla peräisin kaukaa lapsuudesta.

Kymmenen vuotta sitten konstaapeli Marko Kilpi ampui moottoritiellä Kuopiossa varastettua kuorma-autoa kohti yksitoista kertaa.

Sitä ennen päihtynyt kuljettaja oli yrittänyt jyrätä Kilven ja hänen parinsa partioauton ulos tieltä. Vauhti oli kova, ja piikkimattoon ajaneen ison auton vanteet löivät kipinää.

Kilpi tähtäsi kuorma-auton konetilaan ja näki, miten jokainen laukaus osui autoon. Samaan aikaan kuorma-auto tönäisi toista partioautoa. Sen renkaat nousivat ilmaan, ja auto oli kaatua kyljelleen juuri, kun autosta ammuttiin. Laukaukset lävistivät kuorma-auton ikkunan. Kuski sai osuman.

Mies ei kuollut. Se oli tosielämän ihmepelastus. Rinnasta sisään mennyt luoti käänsi suuntansa osuttuaan rintalastaan ja kulkeutui ihon alla rintakehää pitkin kainaloon. Asia paljastui myöhemmin sairaalassa.

Marko Kilpi: ”En ollut tunnistanut aikaisempaa traumaani”

Tapahtuma muutti Marko Kilven elämässä paljon. Hänet ohjattiin traumaperäisiä stressihäiriöitä purkavaan työpajaan, joka järjestettiin poliiseille tuolloin ensimmäisen kerran. Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen oli huomattu, että traumalle altistuneet poliisit tarvitsivat jälkihoitoa.

– En mennyt työpajaan hakemaan apua, sillä minulle ei jäänyt takaa-ajosta traumaa. Tunne hallinnan menettämisestä on yksi trauman syntymisen perusmekanismeista. En ollut kokenut sitä. En pelännyt itseni puolesta ja tiesin, etten ampuessani osunut kuljettajaan. Menin mukaan uteliaana koekaniinina, Marko muistelee.

Yllätyksekseen hän sai apua.

– En ollut tunnistanut aikaisempaa traumaani, joka oli parin vuoden takaa ja koteloitumassa sisääni. Olin ollut mukana huumausainerikosten kenttävalvonnassa. Meitä oli tiivis neljän miehen porukka, ja liikuimme siviilivaatteissa. Teimme paljon kotietsintöjä ja rapsakoita sisäänmenoja melkoisiin kämppiin ja luukkuihin. Se oli rankkaa hommaa. Siinä tilanteessa tuli yllätyksenä, kun tiimimme johtaja päätyi henkilökohtaiseen ratkaisuun.

Marko ei käytä vieläkään sanaa itsemurha. Vasta kysyttäessä hän vahvistaa sen.

– Minulle oli jäänyt trauma siitä, että niin pääsi käymään. Se painoi mieltäni ja aiheutti syyllisyyden tunteita. Miksi emme olleet porukassa huomanneet pomomme tilanteen vakavuutta ja osanneet auttaa häntä?

”Useimmilla on paljon traumakokemuksia”

Heti ensimmäisen traumatyöpajan jälkeen Marko Kilpi oivalsi traumatyön merkityksen. Hän jäi työpajoja vetävään asiantuntijaryhmään. Siitä lähtien joukko poliiseja on kerääntynyt ryhmän johdolla pari kertaa vuodessa kolmen päivän internaattiin avaamaan käsittelemättömiä traumojaan.

– Kymmenen vuoden kokemuksella uskallan sanoa, että traumaterapialla on onnistuttu vähentämään poliisien uupumusta ja jopa itsemurhia. Äkilliset, yksittäiset traumakokemukset pystytään hoitamaan jo erittäin hyvin. Pitkään jatkuneen kumulatiivisen stressin hoitaminen on vaikeampaa, sillä se syntyy monesta erillisestä kokemuksesta, eikä niihin kaikkiin päästä käsiksi. Kumulatiiviselle stressille altistuvat monet rikostutkijat, kuten he, jotka tutkivat lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Traumaterapiaa Marko Kilpi on valmis suosittelemaan itse kullekin.

– Siitä hyötyisi kuka vaan, sillä ihmiset eivät tiedä, mitä heidän sisällään on. Useimmilla on paljon traumakokemuksia, joista osa voi olla peräisin kaukaa lapsuudesta. Ne koteloituvat, kun niitä ei käsitellä pois. Myöhemmin aktivoituessaan kokemukset voivat vaikuttaa tiedostamattomasti käytökseen ja ohjata tärkeitäkin elämänvalintoja. Ne voivat aiheuttaa myös vakavia ongelmia, kuten alkoholismia.

Luit juuri lyhennelmän Annan jutusta, jonka on kirjoittanut Minna Juti. Jutussa Marko Kilpi kertoo muun muassa siitä, kuinka hän löysi aikuisena veljen. Ja siitä, miten oma rikkonainen tausta auttaa häntä poliisin työssä. Lue koko juttu Annasta 10/2020 tai digilehdestä. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!

Lue lisää:

Äidin menettäminen oli Mari Perankoskelle kova paikka: ”Vaikka Jouni ja ystävät olivat tukena, minun oli uskallettava kohdata suru yksin” 

Pate Mustajärvi kulkee keikoilla vaimonsa kanssa: ”On luojan onni, että kohtasimme vasta aikuisina”