Jarkko Martikainen oli vuosikymmeniä synkistelijän maineessa – nyt hän tietää onnen reseptin, eikä sitä voi olla huomaamatta
Vähemmän kuolemaa, enemmän elämää. Siinä tiivistys laulaja-lauluntekijä Jarkko Martikaisen viime vuosien kehityksestä.
– Minulla on nainen, jota rakastan syvästi.
Vähemmän kuolemaa, enemmän elämää. Siinä tiivistys laulaja-lauluntekijä Jarkko Martikaisen viime vuosien kehityksestä.
Olkoon niin. Tämä sanapari toistuu usein Jarkko Martikaisen puheissa. Se kuvaa oivallisesti hänen nykyistä elämänasennettaan.
Jarkko istuutuu patiolle parhaat päivänsä nähneeseen korituoliin, nostaa nilkan polven päälle ja sytyttää pikkusikarin. Ympärillä levittäytyy hänen ikioma onnelansa: Riihimäen laitamilla sijaitseva auringonkukankeltainen rintamamiestalo ja puolivilli puutarha.
Puhaltaessaan savua ulos mies hymyilee koko naamallaan.
– En ole koskaan aikuiselämässäni ollut mieleltäni näin tasapainoinen.
Lause yllättää. Onhan kyseessä esiintyvä taiteilija, jolta koronapandemia vei työt. Mutta pakollinen paussi onkin osoittautunut siunaukseksi. Kun keikkakalenteri tyhjeni, itsetuntoa ei enää voinut rakentaa tekemisten varaan. Oli tehtävä matka oman pään sisään ja tutustuttava uudelleen henkilöön nimeltä Jarkko Martikainen.
Sillä reissulla Jarkko tuli löytäneeksi reseptin onnelliseen elämään. Hän lupaa kertoa sen meillekin. Mutta maltetaan hetki.
”Olo kuin äidin kohdussa, kaukana kavala maailma!”
Patiolle kantautuu sirkkelin ujellus. Jarkon ystävä Make siellä rakentaa laavua, jonka tulisijan lämmössä tarkenee yöpyä myös talvella. Sen valmistuttua pihapiirissä alkaakin olla suunnilleen kaikki, mitä elämiseen ja olemiseen tarvitaan: koti, kesämökki ja työpaikka.
Laulut syntyvät pienessä saunamökissä. Työmatkaa kertyy vain parikymmentä metriä, mutta henkisesti etäisyys on pitkä. Mökkiin ei yllä nettiyhteys, ja kynnyksen ylittäessään Jarkko sulkee puhelimenkin.
– Olo on kuin äidin kohdussa. Kaukana kavala maailma!
Aika usein Jarkko on kuullut kehotuksen mennä oikeisiin töihin. Aina se tuntuu yhtä epäreilulta, hänhän on työllistänyt itsensä koko aikuisikänsä. Ansiolista on pitkä: parikymmentä albumia YUP-yhtyeen nimissä ja sooloartistina, kolme kirjaa sekä työskenteleminen tuottajana, juontajana, näyttelijänä ja kuvittajana.
Viime vuoden maaliskuussa työputki katkesi. Ennen koronaa Jarkko sanoo pyörineensä muiden artistien tavoin viihdekoneiston rattaissa kuin Charlie Chaplin elokuvassa Nykyaika. Tuossa ohi sujahti Alangon Ismo, tuossa Nurmion Hande. Hei vaan, Maija Vilkkumaa! Sitten eräänä päivänä kone sakkasi ja sinkosi ulos tuhansia soittajia, laulajia, roudareita, valomiehiä, paitamyyjiä… Pöllämystyneinä he tuijottivat konetta: tuollako me tosiaan vietimme kaikki nämä vuodet.
Jarkko oli elättänyt illuusiota vapaudesta, mutta oliko sitä? Hän rustasi lauluja, joista koostettiin levy, jonka jälkeen lähdettiin kiertueelle. Uudestaan ja uudestaan, vuodesta toiseen.
Aluksi pakollinen pysähtyminen ahdisti. Yhtäkkiä aikaa tuntui olevan mittaamattomasti, liikaakin. Jarkko pilkkoi puita tuntikaupalla ja järjesti klapivarastonsa tiptop. Ihan vain saadakseen aikaan edes jotakin.
– Sitten ymmärsin, ettei minun ole pakko olla hyödyllinen. Riittää, kun pysyn leivässä. En ole mitään velkaa kenellekään. Voi olla, että sovittu keikkaputki alkaa elokuun lopulla. Voi olla, että ei. Kaikki on epävarmaa. Olkoon niin.
Oivalluksen jälkeen Jarkko on tuntenut olevansa aidosti vapaa. Saa herätä silloin, kun haluaa. Voi kuluttaa vaikka koko päivän lähimetsässä käyskentelyyn. Tai, jos huvittaa, voi tehdä laulun.
Jarkko on aina perustellut laulujen kirjoittamista tarpeellaan kertoa, millaisena maailman näkee. Nyt hän alkoi epäillä motiivejaan. Eivätkö biisit ole olleet myös keino hakea muiden hyväksyntää? Halua näyttää, että näin etevä minä olen, rakastakaa minua! Jotta ei taas tulisi hylätyksi. Niin kuin pikkupoikana.
”Ruma minäkuva sai tuntemaan, etten kuulu joukkoon”
Kolmevuotiaana Jarkko muutti Suomeen synnyinmaastaan DDR:stä, jossa lääkärivanhemmat olivat olleet työkomennuksella. Perheen ainokainen puhui vain saksaa. Kun muut lapset huomasivat, että tulokas mongertaa jotakin käsittämätöntä kieltä, hänet yksinkertaisesti suljettiin leikkien ulkopuolelle. Muutaman yrityksen jälkeen Jarkko palasi itkien kotiin, kömpi keittiön roskiskaappiin ja paukautti oven kiinni perässään. Vanhempien maanitellessa poikaa sieltä ulos, hän huusi pihalla kuulemansa lauseen: ”Saksaa ist höpöhöpö!”
– Se oli ensimmäinen kerta, kun petyin syvästi laumaan.
Suomea opittuaan Jarkko pääsi leikkeihin mukaan. Mutta yksinäisyyden kokemus jäi pyörimään nahkoihin. Vanhempien töiden takia perhe muutti alinomaa, ja jossakin vaiheessa Jarkko kyllästyi tekemään tuttavuutta aina uusien naamojen kanssa. Hän jättäytyi vapaaehtoisesti lauman ulkopuolelle ja alkoi opetella lajikäyttäytymistä kirjoista ja sarjakuvista.
Itse valittu yksinolo on aina tuntunut enemmän siunaukselta kuin kiroukselta. Mutta vielä nuorukaisena kauhistuttava yksinäisyyden tunne saattoi vallata mielen kesken juhlinnan ja ilonpidon.
– Se oli tietysti valheellinen kokemus, ei minua enää aikuisena suljettu pois. Mutta vanha ruma minäkuva sai minut tuntemaan, että en kuulu joukkoon.
”Kuolema ympärillä väritti vahvasti elämääni”
Kaikki me kuolemme pian, Meitä odotellaan mullan alla, Kuolleen vaatteet… Monet Jarkon lauluista käsittelevät kuolemaa. Mikä olisikaan osuvampi aihe patologin pojalle. Kerran Jarkko kysyi isältään, eikö hänestä ole masentavaa avata ruumiita. ”Ei”, vastasi isä. ”Kuolleet näyttävät hyvin rauhallisilta. Masentavaa on mennä työpäivän jälkeen marketiin ja nähdä kaikki siellä vaeltavat elävät kuolleet.”
Psykiatri-äiti puolestaan opetti, että jos pelkää kuolemaa, päätyy pelkäämään elämää. Sitä Jarkko ei halunnut. Suvun miehiä oli päätynyt ennenaikaiseen hautaan masennuksen ja alkoholismin takia, joten tuntui tärkeältä tehdä tilit selviksi tuonelan isännän kanssa. Mutta Jarkko ei osannut aavistaa, että joutuisi katsomaan tätä silmästä silmään jo vähän päälle kaksikymppisenä. Tuolloin hänen kihlattunsa sairastui syöpään ja elinaikaa annettiin noin vuosi. Viimeiset kivuliaat kuukaudet Jarkko vietti hänen vierellään sairaalassa.
– Kuolemaa oli ympärillä niin paljon, että se väritti vahvasti elämääni. Sherwoodin metsän iloisesta veikosta tuli Eino Leinon synkimpien runojen harmaa haamu.
Öisin uni ei tullut. Jarkko ei keksinyt muuta tapaa uuvuttaa itseään, joten hän juoksi. Juoksi ja juoksi, itseään pakoon. Kaiken turhuus tulvi silmille. Tuntui, että maailmasta puuttui oikeudenmukaisuus. Jarkko vetäytyi omiin oloihinsa. Eihän kukaan voinut haluta hänen kaltaistaan mörköä ilonpitoa pilaamaan.
Lopulta Jarkko hyväksyi, että näinkin voi elämässä käydä. Olkoon niin.
Synkimmätkin laulut ovat tuoneet lohtua kuulijoille. Pari vuotta sitten Jarkko soitti vaikeimman – ja kenties palkitsevimman – keikkansa saattohoitokodissa. Nelikymppinen fani oli varannut liput hänen konserttiinsa, mutta terminaalivaiheeseen edennyt syöpä esti osallistumisen. Sukulaiset halusivat toteuttaa miehen viimeisen toiveen ja kutsuivat Jarkon soittamaan hänen kuolinvuoteensa äärelle.
– Silloin ajattelin, että voin vastedes ohittaa heitot oikeisiin töihin menemisestä. Kyllä tämä ihan oikeata työtä on.
”Olen mielelläni naiivi houkka”
Taide heijastaa tekijänsä maailmankuvaa. Niin Jarkko uskoo. YUP-yhtyeen aikoina hänen maailmankäsityksensä oli melkoisen synkkä. Nuoren ryppyotsaisen rock-tähden tuomionpasuuna tuuttasi ilmoille syytöksiä ihmiskunnan tyhmyydestä ja ahneudesta.
Vielä viisi vuotta sitten Jarkko raapusti biisin nimeltä Raato raahautuu. Se on juuri niin pateettinen kuin otsikko antaa ymmärtää. Laulu syntyi päivänä, jolloin tekstinikkari ui syvissä, tummissa vesissä. Itseään lohduttaakseen Jarkko päätti purkaa tuntonsa lauluun. Se auttoi. Seuraavana päivänä tuotos jo nauratti. Häntä jopa vähän nolotti esittää moista itsesäälintäyteistä ruikutusta edes bändikavereille. Mutta kas kummaa, he innostuivat. Samoin yleisö. Raato raahautuu vaaditaan usein saada kuulla encorena ja sitten kansa hoilaa yhteen ääneen: ”Voi paaaskaa, eikö tää lopu koskaan!”
Nyt kurttu otsalla on jo oiennut. Enää Jarkko ei julista tai kauppaa mitään aatetta, korkeintaan esittää kainoja ehdotuksia. Viime aikoina syntyneet laulut heijastelevat nykyistä elämänasennetta. Ne käsittelevät vähemmän kuolemaa ja enemmän elämää – iloa, valoa ja rakkautta.
– Voin jo kuulla korvissani ivaajien äänen: noinko naiivi siitä on tullut? Maailmahan on roistojen luola! Mutta minulla ei ole mitään hävittävää. Olen mielelläni naiivi houkka. Pyrin rakastamaan jokaista, joka antaa siihen pienenkin mahdollisuuden.
”Minulla on nainen, jota rakastan syvästi”
Aika on Jarkon mukaan ihmisen tärkein varanto. Ja sitä pandemia vapautti hänen käyttöönsä määrättömästi. Silkan joutenolon lisäksi hän kertoo viettäneensä ”suloisen paljon” aikaa henkilöiden kanssa, joita aikaisemmin ei ehtinyt tavata. Kun oli muka niin kiire.
– Olen oikeastaan vasta nyt tutustunut moniin ihmisiin, joita olin pitänyt ystävinäni vuosikaudet. Jos joskus petyinkin lauman käytökseen, joihinkin yksilöihin olen oppinut luottamaan jopa enemmän kuin itseeni.
Aikaa on riittänyt myös eräälle uudelle, erityiselle ihmiselle.
– Minulla on nainen, jota rakastan syvästi, hän tunnustaa. Ja intoutuu pohtimaan rakkauden olemuksen hulluutta: Miksi maailmassa, jossa pyörii miljoonia potentiaalisia kumppaneita, on kuitenkin vain tämä yksi. Juuri hän, ei kukaan muu.
Jarkon mukaan on tärkeätä ajatella ja analysoida, pohtia ja puntaroida. Mutta vähintään yhtä tärkeätä on uskaltaa tuntea. Jos yrittää suojautua mahdolliselta tulevalta kivulta, tulee rakentaneeksi suojamuurin elämää vastaan. Silloin suojasta tulee vankila.
Nykyistä suhdetta edelsi seitsentoistavuotinen avioliitto. Se tuli tiensä päähän pari vuotta sitten. Jarkko sanoo yrittäneensä sitkeästi pitää kiinni vihkivalasta ja omasta etiikastaan, jonka mukaan rakkaus tekee rakkauden tekoja. Kunnes väsyi.
– Kuvittelin, että oli minun syyni, ettei liitto raivokkaista yrityksistäni huolimatta enää toiminut. Mutta oli yksiselitteisesti väärin yrittää niin paljon.
Lopulta Jarkko hyväksyi sen, että kaikella on mittansa. Avioliitollakin. Enää ero ei tunnu pettymykseltä. Jäljellä on vain suuri kiitollisuus menneestä.
Lapsia liitosta ei ole. Ei vain siunaantunut. Jarkko kertoo seuranneensa sivusta muutaman ystäväpariskunnan hedelmöityshoitoja, joissa he joutuivat joka kuukausi kohtaamaan uuden pettymyksen. Omalle kohdalleen hän ei halunnut sellaista kipua.
– On helpottavaa, kun ei tarvitse olla vaatimassa, että minun on saatava nämä asiat voidakseni olla onnellinen. En koe jääneeni mistään paitsi. Moni sanoo, että vasta vanhemmuus tekee elämästä täydellisen. Heille se on varmasti totta, mutta minulle ei.
Olkoon niin.
Avioeron jälkeen Jarkko on opetellut itserakkautta
Mieluummin ei. Näiden kahden sanan käyttöä Jarkko on viime aikoina opetellut. Jos häneltä yritetään vaatia enemmän kuin mihin hän tuntee kykenevänsä, vastaus on kieltävä. Terapiasta on ollut tässä apua.
Jarkko hakeutui psykoterapiaan 2016, kun tuli tarve purkaa vuosikymmenten painolastia. Terapeutin kysymys ”miksi olet tuollainen partiopoika” pysäytti miettimään. Viisas ammattilainen vihjaisi, että mukavan miehen maineessa oleva Jarkko on ehkä joskus liiankin mukava. Omalla kustannuksellaan. Sillä vaikka Jarkko useimmiten osoittaa muita kohtaan pitkämielisyyttä ja lempeyttä, itselleen hän on ollut julma. Jos kahdenkymmenen askareen tehtävälistalta yksi jää tekemättä, hän soimaa itseään siitä. Jos keikalla saa satojen ihmisten varauksettoman hyväksynnän, mutta yksi tulee konsertin jälkeen haukkumaan, mieleen jäävät päällimmäiseksi ne haukut.
Avioeron jälkeen Jarkko on opetellut itserakkautta. Siis rakastamaan itseään. Hän on etsinyt syitä siihen, miksi juuri hän on rakkauden arvoinen. Nyt Jarkko tohtii jo mennä peilin eteen ja todeta: ”Minä olen hyvä mies. Olen tehnyt parhaani, enempää ei keneltäkään voi vaatia.”
Ai niin, se alussa luvattu paljastus. Onnen resepti à la Jarkko kuuluu näin: ”Heräämisen ja nukkumaanmenon välissä kannattaa tehdä sitä, mitä rakastaa niiden kanssa, joita rakastaa.”
Niin yksinkertaista se on.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous