Julkkikset

Anna Perho potee yhä huijarisyndroomaa valmentajan työssään: ”Kehitin itselleni laulavan missin oireyhtymän”

Kun Anna Perho vaihtoi ammattia radiojuontajasta yritysvalmentajaksi, hän pelkäsi olevansa epäuskottava. Huijarisyndrooma vaivaa häntä vieläkin, mutta hän ei pidä sitä pelkästään huonona asiana.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Liisa Valonen

– Viihdyn pienissä vaikeuksissa, Anna Perho sanoo.

Kun Anna Perho vaihtoi ammattia radiojuontajasta yritysvalmentajaksi, hän pelkäsi olevansa epäuskottava. Huijarisyndrooma vaivaa häntä vieläkin, mutta hän ei pidä sitä pelkästään huonona asiana.

”Eräänä aamuna viime marraskuussa heräsin ikävään ajatukseen: olen kirjoittanut ihan väärästä aiheesta! Tekeillä oli kirja muutoksesta. Siinä hetkessä kirkastui, mistä minun oikeasti pitää kirjoittaa. Rohkeudesta.

Jos tekisimme päätöksiä vain tunteiden perusteella, kukaan ei uskaltaisi mennä avantoon uimaan, pyytää toista treffeille tai synnyttää lasta. Rohkeus on sitä, että teemme asioita epämiellyttävistä tunteista huolimatta. Kukaan ei ole rohkea koko ajan. Olemme lähtökohtaisesti epävarmoja ja peloissamme, mutta saamme tehdä vierailuja itseluottamuksen, varmuuden ja rohkeuden atollille. Ikinä ei ennalta tiedä, mikä on se kimmoke, joka lopulta tönäisee meidät liikkeelle.

Vaihdoin taannoin ammattia media-alalta yritysvalmentajaksi. Olin tehnyt pitkään viihteellistä aamushow’ta radiossa ja pelkäsin uskottavuuteni puolesta. Mitä asiakkaani ajattelisivat valmentajasta, joka vielä äsken kertoi vitsejä suorassa lähetyksessä? Tunsin suunnatonta epävarmuutta.

Pelkoni eivät toteutuneet. Minua kohtaan on oltu paljon mukavampia kuin uskalsin edes toivoa. Olin itse kehittänyt itselleni eräänlaisen laulavan missin oireyhtymän.

Edelleen poden jonkinlaista huijarisyndroomaa. Mutta siitäkin voi olla hyötyä. Kun ei kuvittele olevansa valmis ja täydellinen, pysyy valppaana ja vastaanottavaisena. Viihdyn pienissä vaikeuksissa. Silloin saan itsestäni eniten irti.

Lapsena ja nuorena koin vahvoja sosiaalisia pelkoja ja alemmuudentunnetta ratsastusharrastuksen parissa. Tuohon aikaan valmentaminen perustui tylyttämiseen ja jopa häpäisyyn. Ei sillä pahaa tarkoitettu, se vain kuului tuolloin lajikulttuuriin. Joskus toivoin tulevani kipeäksi, jotta saisin syyn olla menemättä tunnille. Vertailin itseäni vanhempiin ja kokeneempiin ratsastajiin ja tunsin olevani täydellinen luuseri.

Myöhemmin noista kokemuksista on ollut paljon myös hyötyä. Urheilussa opin hyvää kovuutta, kestämään epäonnistumisia. Se on ollut omaa persoonaani ja tarinaani määrittävä tekijä. En myöskään enää säiky kovanaamoja. Jos joku alkaa öykkäröidä, totean mielessäni, että onhan näitä nähty.

Fyysisesti en ole lainkaan rämäpää. Minulla ei ole tarvetta testata rajojani kokeilemalla benji-hyppyä tai vuorikiipeilyä. Hurjat jutut tapahtuvat pääni sisällä. Ulkoisesti elän varsin tylsää ja tasaista elämää. Joskus tosin irrottelen ja luen Hesarin osat väärässä järjestyksessä.”

Anna Perhon mukaan ihminen on viime kädessä itse vastuussa siitä, miten häntä kohdellaan. – Jos joku keskeyttää minut palaverissa, suoristan ruotoa ja sanon, että sori, en lopettanut vielä.
Anna Perhon mukaan ihminen on viime kädessä itse vastuussa siitä, miten häntä kohdellaan. – Jos joku keskeyttää minut palaverissa, suoristan ruotoa ja sanon, että sori, en lopettanut vielä.

”Kiivailussa olen isäni kopio”

”Huumori on minulle pyhä asia ja keino päästä tilanteen yläpuolelle silloin, kun olen mokannut tai muuten vaikeiden tunteiden äärellä. Se asettaa tilanteen usein oikeisiin mittasuhteisiin. Pienen kepeyden kautta on myös helpompi sanoa ääneen vaikeita asioita, puhua vaikka häpeästä tai peloista. Huumorin käyttely on myös erittäin terapeuttista. Jos ei voi mitään muuta, niin aina voi sentään nauraa. Se on puhdasta valtaa.

Toisaalta olen toivoton kiivailija. Minulla on kamala temperamentti ja saatan ärsyyntyä melkein mistä vaan. Otetaan esimerkiksi koronapassi. Olen ihan raivona siitä, ettei sitä ole jo saatu käyttöön. Turhautumiseni puran ensimmäisenä eteen sattuvaan ihmiseen tai sitten kirjoitan aiheesta kolumnin.

Kiivailussa olen isäni kopio. Meillä on ollut legendaarisia päivälliskeskusteluja, jolloin muut perheenjäsenet kaikkoavat paikalta vähin äänin. Arvomaailmamme on aika samanlainen, mutta muutamasta teemasta, kuten metsästyksestä, olemme täysin vastakkaista mieltä. Iskä kannattaa, minä vastustan. Onneksi osaamme nauraa kiihkomielisyydellemme. Tiedän, että selän takana myös meille nauretaan. On niin tyhmää kiihdyttää itsensä rähisemään jostain jonninjoutavasta.

”Jos saan itseni kiinni murehtimisesta, pyrin lopettamaan nopeasti.”

Murehtimiseen minulla ei juuri ole taipumusta. Jos saan itseni siitä kiinni, pyrin lopettamaan nopeasti. Etukäteen sureksimisesta ei seuraa mitään hyvää. Se on eräänlainen yritys kontrolloida tulevaa: kun huolehdin etukäteen, iskun tullessa olen valmistautunut. Mutta jos iskua ei tulekaan, murehtiminen on mennyt hukkaan.

Minulla on hyvät sosiaaliset taidot. Työtilanteissa pystyn tarvittaessa tuottamaan puhetta ja ottamaan vastuuta siitä, että seurueessa keskustelu etenee. Ehkä siksi tajusin vasta keski-iässä olevani introvertti. Olin kuuntelemassa Susan Cainia, joka on kirjoittanut aiheesta Quiet-nimisen kirjan. Tunnistin itsestäni niin monta introverttiä piirrettä, että suorastaan häkellyin.

Tarvitsen hirveän paljon aikaa, jolloin saan olla hiljaa ja yksin. Silloin luen, kävelen koiran kanssa tai puuhastelen kotihommia. Hiljaisuuden tarpeessa karttelen jopa perheenjäseniäni. Kuulostaapa muuten tylyltä, kun sen sanoo näin ääneen. Vastapainoksi pyrin tietoisesti menemään ihmisjoukkojen keskelle, jotta en täysin erakoituisi.”

”Olen kehonegatiivinen ja haluankin olla”

”Uni on kaiken olemiseni perusta. Jos nukkuminen olisi urheilulaji, voisin kilpailla maajoukkueessa. Hyvät unenlahjat ovat valtava siunaus.

Noudatan säännöllistä vuorokausirytmiä: hankkiudun sänkyyn illalla puoli yhdentoista maissa ja heräilen noin 6.30. Olen aamuihminen. Se kävi selväksi työskennellessäni aamuradiossa. Aivoni toimivat kirkkaimmin ennen puoltapäivää.

Toinen hyvän oloni kulmakivi on ruoka. Valmistan aterian lähes päivittäin ja laitan Netflixin pyörimään samalla, kun kokkailen. Valitsen tietoisesti kepeitä, hyvän mielen ohjelmia. Työni on ajattelemista ja usein vaikeiden ongelmien ratkaisua. Sen päälle en jaksa katsoa, kuinka sademetsiä tuhotaan.

Pyrin liikkumaan joka päivä. Kuntosalilla käyn, vaikka vihaan sitä. Olen kehonegatiivinen ja haluankin olla. Tämä ei kuulosta nykyajassa korrektilta, mutta kai omasta kehostaan saa ajatella mitä haluaa? Kroppa tuntuu aina vääränlaiselta, emme ole oikein väleissä. Pelkään, että jos vähänkään annan liekaa itselleni, mukavuudenhalu karkaa käsistä enkä kohta pääse edes ylös sängystä.

Liikkumalla pidän itseni toimintakykyisenä. Mieltä ja kehoa ei voi erottaa toisistaan. On turha kuvitella, että pystyy ajattelemaan tarkasti ja tekemään harkittuja päätöksiä, jos on ihan poikki ja huonossa kunnossa.

Työpäiväni venyy kymmentuntiseksi, ja usein teen valmistelevia töitä sunnuntainakin. Minua se ei haittaa, sillä olen niin innoissani duuneistani. Perhe ei niinkään. Mutta on heidän ansiotaan, että olen voinut tehdä tällaista uraa. Mieheni on aina kannustanut minua ja 23- ja 20-vuotiaat poikani ovat hoitaneet omat hommansa niin, ettei ole syntynyt turhaa säätöä.

”Pyrin tekemään joka päivä jotain vaikeata.”

Hyvän elämän peruselementtejä ovat kontrastit. Kun teen, teen täysillä. Joka päivä pyrin tekemään jotakin vaikeata, sellaista, että joudun kysymään itseltäni: onko minusta tähän? Sen vastapainoksi pitää tehdä jotakin hyödytöntä. Esimerkiksi juuri katsella draamakomedioita tai siilin kuvia Instagramista.

Rentoudun parhaiten puuhaamalla. Viime aikoina pääni on täyttänyt remonttiprojekti. Toissa kesänä, juhannuspäivän autereessa, tulimme hankkineeksi Ypäjällä vanhan kotitilani vieressä sijaitsevan, 1800-luvulta peräisin olevan talon. Se oli aluksi ehkä enemmän minun hankkeeni, mutta kyllä miehenikin sitten innostui.

Mielikuvissani näen, kuinka perjantai-iltana saavun taloon, lasken kassit lattialle ja käyn sohvalle rentoutumaan. Lähipiiri istuu ison ruokapöydän ympärillä viihtymässä. Toivon, että talosta tulee perheen ja ystävien yhdessäolon paikka. Lapseni tosin ovat ilmoittaneet, että he eivät tule sinne romuläjään ikinä.

Omat remonttitaitomme ovat tasoa LOL, joten työ on ostettava ammattilaisilta. Se vaatii malttia ja rahaa. Mutta olen päättänyt, etten anna sen ahdistaa. Koska hankkeella ei ole varsinaista aikataulua, edistämme sitä resurssien mukaan.

Ajattelen, että ahdistus on pelko, jolla ei ole kasvoja. Jos ahdistus iskee, mietin, mistä pelko oikein johtuu. Sitten alan pohtia keinoja päästä siitä eroon. Yleensä paras ratkaisu on puhua asiasta jollekin. Silloin ongelma hahmottuu ja sitä on helpompi käsitellä.

Koronavuoden aikana opiskelin jungilaista analyysia psykoanalyytikko Harri Virtasen johdolla. Opintojen teemat tuntuivat siltä kuin olisi tullut kotiin. Opiskeluun kuului myös tuhti omakohtainen terapia. Se on ollut ajoittain heviä, mutta ehdottoman kannattavaa. Ammattilainen osaa esittää juuri oikeita kysymyksiä, joita pohtimalla kipeiden kokemusten ja varjojen ote lievittyy. Ihminenhän ei tunne itseään­, mutta autettuna voi oivaltaa sentään jotain. On ollut hienoa löytää itsestä uusia puolia vielä viisikymppisenä. Samalla empatia muita kohtaan on kasvanut.”

– Rohkeus on hetkiä. Kun tulee tietoisemmaksi tunteistaan, uskaltaa hetkittäin yhä enemmän, Anna Perho uskoo.
– Rohkeus on hetkiä. Kun tulee tietoisemmaksi tunteistaan, uskaltaa hetkittäin yhä enemmän, Anna Perho uskoo.

”Haistan vähättelyn kilometrien päähän”

”Vahva ihminen on mielestäni vastakohta uhriutujalle. Hän on realisti, joka kantaa sataprosenttisesti vastuun omasta elämästään. Se ei tarkoita sitä, ettei koskaan tarvitsisi muita ihmisiä ja heidän tukeaan.

Vaikka olen vastuussa elämästäni, on vain rajallinen määrä asioita, joihin voin itse vaikuttaa. Hommat hoidetaan niin hyvin kuin pystytään annetuissa olosuhteissa. Vahva ihminen hyväksyy – pitkin hampain – myös elämän epäreiluuden. Hyvillekin ihmisille tapahtuu ikäviä asioita.

Olen ollut hyvin tormakka minä itte -tyyppi lapsesta saakka. Pystyn nopeisiin päätöksiin. Usein ne perustuvat hiljaiseen tietoon ja intuitioon. Parhaat päätökset tuntuvat kehossa: koko olemus huutaa ”kyllä”! Tarjotut työt jaan usein Antti Holman kehittämällä matriisilla: 1) kivaa 2) hyvää 3) rahaa. Eli duuni kannattaa vastaanottaa, jos sen tekeminen on kivaa tai jos se tehdään hyvän asian puolesta. Jotakin voi tehdä myös vain siksi, että siitä maksetaan.

”Vierastan ns. suuria tunneihmisiä, jotka ovat koko ajan vereslihalla.”

Terapiassa pohdin paljon haavoittuvuutta. Suojelen herkintä sisintäni, sen paljastan vain lähimmilleni. En varta vasten halua olla kovanaama, mutta se on turvallisinta. Vierastan ns. suuria tunne­ihmisiä, jotka ovat koko ajan vereslihalla. Yritän silti muistaa, etten vain ryski menemään, vaan tarkastelen maailmaa myös herkän ja pehmeän kautta. Ikä on onneksi tuonut käytökseeni kohtuullisuutta.

Haavoittuvaksi asettuminen ja oman epätäydellisyyden myöntäminen vaatii rohkeutta. Ego tekee kaikkensa, jotta saisi säilyttää kasvonsa: älkää minua ruvetko neuvomaan, kyllä minä tiedän! Jos pystyy vaimentamaan sen äänen ja kuuntelemaan, saattaa oppia jotakin. Mielestäni pystyn ottamaan hyvin vastaan myös tiukkaa palautetta, kunhan se on asiallista.

Pienenkin vähättelyn haistan kilometrien päähän. Silloin päässäni käynnistyy palohälytys ja minusta tulee todella aggressiivinen. Puhun päälle, käytän sarkastista kieltä ja ilkeilen. Usein rauhallisuus ja lempeys saattaisivat tehota paremmin, mutta lähtönopeus telineistä on niin kova, etten saa itseäni pysähtymään. Jälkeenpäin hävettää, että pitikö niin jyrkästi mennä sanomaan. Viisautta olisi miettiä edes yhden hengenvedon verran. Siinä minulla on elämänmittainen läksy.”

Anna Perho: ”Elinaikaa on jäljellä noin sekunti”

”Täytin viime vuonna 50, mutta en identifioidu iän kautta. En mieti, mitä voin tai en voi tehdä, koska olen tämän ikäinen.

Kesällä veljen vaimo tyhjensi lapsuudenkotini vinttiä ja löysi sieltä vanhoja päiväkirjojani. Availin niitä sieltä täältä, ja sivuilta vyöryi silmille ihastuksia ja varhaisaikuisuuden angstia. Pystyin lukemaan ehkä minuutin verran. En ole todellakaan nostalgikko. Elämässä kannattaa miettiä sitä, mitä vielä voisi olla, eikä jossitella ja fantasioida siitä, mikä jo meni.

Päiväkirjat antoivat konkreettisen muistutuksen ajan kulumisesta. Nuoruudesta on aikaa 30 vuotta, mutta se tuntuu sekunnilta. Kun toiset 30 vuotta on kulunut, olen kahdeksankymppinen. Eli minulla on elinaikaa noin sekunti. Ja haluaisin vielä tehdä vaikka mitä: matkustaa, viettää välivuoden, kasvattaa alpakoita, laatia keittokirjan…

Toivon myös, että osaamisessani koittaisi sadonkorjuun aika. Että voisin valjastaa käyttöön kaiken sen, mitä olen oppinut ja minkä eteen olen uurastanut tavalla, joka auttaisi myös muita.

En oikein osaa kuvitella, millainen olen vanhana. Pirkko Saisio on sanonut, että siinä vaiheessa, kun ihminen näkee kauneutta kukan terälehdessä, hän alkaa olla syksyn puolella. Olen jo havainnut itsessäni tämän piirteen.

Luonto ei ole minua aiemmin kauheasti kiinnostanut, koska nuoruuteni maalla viettäneenä se oli aina läsnä. Nyt olen talokaupan myötä palaamassa suvun maille. Taloa ympäröivä villi puutarha tuntuu miltei pyhäköltä. Pihalla vanhojen omenapuiden alla seistessäni tunnen olevani yhteydessä johonkin itseäni isompaan.

Parantumattomana sisällöntuottajana mietin jo, mihin kaikkeen uusi elämäntilanne johtaa. Talo tuo ihan uudet tarinat.”

Juttu on ilmestynyt Anna-lehdessä 34/2021.

X