Anna Perhon kolumni: Tällainen olen kotona, kun kukaan ei näe
Yksinolemisen taito on mielestäni niin tärkeä. Kun suurin osa meistä joutuu kokemaan elämässään myös vastentahtoista yksinäisyyttä, on hyvä harjoitella jo nyt, Anna Perho kirjoittaa.
Yksinolemisen taito on mielestäni niin tärkeä. Kun suurin osa meistä joutuu kokemaan elämässään myös vastentahtoista yksinäisyyttä, on hyvä harjoitella jo nyt, Anna Perho kirjoittaa.
Mitä teet yksin kotona? kysyi nettiartikkelin otsikko.
Inspiroiva kysymys! Vietän tällä tavoin todella paljon aikaa ja nautin siitä häiriintyneessä määrin. Pelkästään tyhjän asunnon hiljaisuus viehättää minua niin paljon, että pysähdyn välillä vain hengittämään ja katselemaan ympärilleni tuntien outoa tyydytystä.
Hetkiin liittyy myös joskus suorastaan eksistentiaalista ihmetystä: miten olen tullut tänne? Mikä toi minut tähän hiljaiseen huoneeseen, jossa järjestelen sanoja paperille? Millainen voima tämän kaiken takana on? Kun siirryn täältä rajan taa, kuka tähän huoneeseen tulee?
Yksin oleminen ei ole minulle ainoastaan luontevaa, vaan välttämättömyys. Päässäni on jatkuva kaaos. Kuvittele instrumenttejaan virittelevä sinfoniaorkesteri, jonka seassa lentelee naakkaparvi kukkopillit suussa. Sillä asteella on sisäinen maailmani, joten ympärillä on oltava paljon rauhaa, että sellaista jaksaa.
Lue myös Kotiliesi.fi: Yksinäisyys ei ole aina ongelma – 10 yksin olemisen upeaa puolta
Siksi olen myös kotini järjestyspoliisi. Jos en ole taas myöhässä jostain, aloitan päivän järjestämällä tavarat paikoilleen. Kun ulkoinen maailma on järjestyksessä, sisäisestä on helpompi saada kiinni. Uskon ammattijärjestäjien mantraan siitä, että liiallinen tavara sitoo energiaa. Miten voi ajatella, jos kompastelee legoihin ja lehtipinoihin?
Toisaalta sanotaan, että mitä älykkäämpi ihminen, sitä sekaisempi koti. Kun on paljon mietittävää, ei kiinnitä ulkomaailmaan huomiota. No, olen sitten mieluummin tyhmä mutta tuottava (ja naimisissa poikkeuksellisen neron kanssa, just saying).
Työpäiväni ovat sitä samaa koneella istumista kuin kenellä tahansa etätyöntekijällä. Ratkaisevaa on se, mitä tekee taukojen aikana. Vien koiraa ulos, viikkaan pyykkejä, luen lehtiä, otan mikropäikkärit. Funtsin kaikenlaista enkä mitään erityistä.
Jos olen yksin viikonloppuna, lasken rimaa: heittelen vaatteita lattialle ja jätän keittiön siivoamatta. Syön tiskipöydän ääressä paituli päällä, pelkällä haarukalla, ja katson Netflixiä. Näytän kauhealta. Tuhahtelen ääneen typerille somepäivityksille. Nukun saunassa. Juuri tästä syystä en todellakaan halua, että ihmiset olisivat ”täysin omia itsejään” sosiaalisissa kohtaamisissa. Käytöstavat ovat metodi, jolla vältytään inholta.
Joskus ajattelen sitä, että lopulta ihminen on maailmassa aivan yksin. Vaikka meillä olisi läheisiä ystäviä, rakastava perhe, läheisriippuvainen koira ja kaksisataatuhatta someseuraajaa, haahuilemme lopulta yksin ajatustemme ja tunteidemme kodissa.
En tiedä, onko se kauheaa vai samantekevää. Sillä mitä sitten, jos toinen ei tunne jokaista mieleni liikahdusta? Suurin osa niistä on joka tapauksessa jonninjoutavaa roskaa.
Mutta sielun tippukiviluolan varjoissa on aina häivähdyksiä, jotka jäävät toisten tavoittamattomiin. Salaisuuksia, jotka haluan pitää itselläni. Satunnaisia tapauksia, joista ei saa muotoiltua hyviä anekdootteja, mutta jotka ovat itselle merkittäviä.
Nykyisin puhutaan paljon siitä, että elämässä pitäisi olla tylsiä hetkiä. Että ei saisi koko ajan olla kiinni jossain sisällössä, paeta itseään. Että pitäisi tapittaa naama peruslukemilla seinää, eli larpata suomalaista vierasta sukujuhlissa, niin siitä se onni irtoaa.
Ymmärrän pointin, mutta ei kiitos. Olen enemmän koomikko Louis C.K.:n linjoilla. Hän sanoi, että ”minulla on tylsää” on täysin turha, suorastaan laiton lause.
”Sinä elät isossa, rajattomassa maailmassa, josta olet nähnyt alle prosentin. Mielesi sisäinen maailma on loputon; se jatkuu ikuisesti sisäänpäin, tajuatko? Se, että olet elossa, on niin mieletöntä, että sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa, että olet tylsistynyt.”
Siksi yksinolemisen taito on mielestäni niin tärkeä. Kun suurin osa meistä joutuu kokemaan elämässään myös vastentahtoista yksinäisyyttä, on hyvä harjoitella jo nyt.
Paituli päälle, tiskipöydän viereen syömään juustoa suoraan paketista ja tutkimaan, millaista sisältöä tippukiviluolasta löytyy.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 30/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous