Matti Suur-Hamari järkyttyi valmentajansa äkillisestä kuolemasta: ”Konsertin aikana purin suruni ja järkytykseni”
TTK-kilpailija Matti Suur-Hamari menetti yllättäen valmentajansa ja hyvän ystävänsä. Mikko Wendelin tuntui olevan hengessä mukana kilpauran loppuun saakka.
Matti Suur-Hamari ei ole koskaan hävennyt tai peitellyt proteesiaan.
TTK-kilpailija Matti Suur-Hamari menetti yllättäen valmentajansa ja hyvän ystävänsä. Mikko Wendelin tuntui olevan hengessä mukana kilpauran loppuun saakka.
Pidä pää pystyssä! Ja pidä hauskaa! Niin Matti Suur-Hamarin valmentajalla oli tapana huikata suojatilleen juuri ennen kisasuoritusta. Sitä ennen oli halattu lujasti. Kohta lähtöportit nousivat ja kilpailija ampaisi matkaan.
Vuosikaudet Matti oli kukkuloiden kuningas. Hän saavutti paraurheilijana lumilautailussa muun muassa neljä maailmanmestaruutta ja kaksi olympiakultaa.
Lumilautakrossi vaatii täydellistä keskittymistä. Kun syöksyy jopa sadan kilometrin tuntivauhtia alas rinnettä, pelolle ei saa antaa sijaa. Pienikin virhearvio voi koitua kohtaloksi. Matti, jos kuka, ymmärsi sen.
Ennen kilpauraansa hän oli täpärästi väistänyt viikatemiehen.
”Älä katso jalkoihin”, auttajat kehottivat
Elokuun kolmantena Matti Suur-Hamari viettää tavallaan toista syntymäpäivää. Neljätoista vuotta sitten hänen elämässään alkoi uusi ajanlasku. Tuona päivänä dramaattiset hetket palautuvat aina mieleen kuin hidastetussa filmissä: Kuinka 23-vuotias Matti lähti liikkeelle moottoripyörällään silloisessa kotikaupungissaan Tampereella. Kuinka hän autoliikkeen portilla odotti iltapäiväruuhkassa pääsyä takaisin päätielle ja painoi kaasua, kun vasemmalta lähestyvä näytti vilkkua hänen suuntaansa. Kuinka hän ei ehtinyt reagoida mitenkään, kun auto syöksyikin kohti.
Ensimmäinen ajatus törmäyksen jälkeen oli: mitenkähän prätkälle kävi? Kipu ei vielä tuntunut ja Matti ei tajunnut, miten huonosti hänelle itselleen oli käynyt. Ensimmäiset auttajat ehtivät paikalle ja pitivät häntä aloillaan asfaltilla. ”Älä katso jalkoihin”, he kehottivat. Kuvista Matti on myöhemmin nähnyt, miten valtava verilammikko hänen ympärilleen levisi.
Lähestyvän ambulanssin ääni kuulosti lohduttavalta. Kohta paikalla olisi ammattilaisia arvioimassa tilannetta. Matti itse kuvitteli, että häneltä oli ehkä murtunut nilkka. Hän ei aavistanut, että jalka oli polven alta lähes irti. Uhrilla riitti jopa voimia protestoida, kun auttajat yrittivät leikata hänen päältään vasta hankittua nahkatakkia ja lempibändi Hellacopterisin hupparia. Takki on tallella yhä.
Ambulanssissa sokkitila lieveni ja antoi tilaa kivulle. Tietoisuus sumeni. Tuli olo, että tähän olisi helppo nukahtaa. Mutta hoitohenkilökunta läpsi naamaan ja pakotti pysymään hereillä.
Tampereen yliopistollisen sairaalan ensiapuosastolla Matin puhelin pirisi itsepintaisesti. Silloinen puoliso siellä ihmetteli hieman närkästyneenä, miksi miestä ei kuulunut kotiin. Myös äiti sattui soittamaan lähes samaan aikaan. Puhelimeen vastannut hoitohenkilökunnan edustaja tiedotti heille tapahtuneesta.
Matkalla leikkaussaliin lääkäri totesi Matille, että he tulevat tekemään kaikkensa. Mutta pahalta näyttää.
Oli vain ryhdyttävä selviytymään
Matti kertaa tarinaansa kahvilan pöydässä rauhallisesti ja analyyttisesti. Hän on saapunut paikalle suoraan Tanssii tähtien kanssa -ohjelman aamutreeneistä. Yllä on polvimittaiset sortsit, jotka jättävät näkyviin titaanisen jalkaproteesin. Mies vaikuttaa olevan vammansa kanssa täysin sinut.
– Koen, että olen onnettomuuden takia saanut enemmän kuin menettänyt, hän toteaa.
Hankkiessaan moottoripyörän Matti oli tehnyt selväksi yhden asian. Jos kolari kävisi, olisi täysin samantekevää, kuka sen aiheutti. Motoristi on aina häviäjä. Sen riskin hän oli päättänyt ottaa.
Herätessään teho-osastolla ilman toista säärtä Matin oli muistutettava itseään tästä päätöksestä. Oli turha syyttää autoilijaa, joka oli näyttänyt vilkkua väärin. Oli myös turha huutaa, kirota ja katkeroitua. Jalka ei kasvaisi takaisin. Oli vain ryhdyttävä selviytymään.
Perhe ja ystävät kiirehtivät sairaalavuoteen ympärille. Heidän ilmeistään Matti luki paitsi järkytystä myös huojennusta: hän oli sentään elossa.
– Läheisiltä tuli hyvin vahva viesti, että olet meille ihan sama Matti myös ilman jalkaa. Tukiverkko antoi voimaa toipumiseen. Sen turvin saatoin lähteä etsimään uutta identiteettiäni muuttuneissa olosuhteissa.
Terapiaakin tarjottiin, mutta vielä tuolloin Matti ei kyennyt ottamaan sitä vastaan. Hän halusi ensin kuntoutua fyysisesti. Henkistä puolta käsiteltiin myöhemmin urheilu-uran aikana psyykkisen valmentajan kanssa.
Matilla oli kiire päästä liikkeelle sairaalasängystä. Ensin pyörätuolilla, sitten kyynärsauvoilla. Fysioterapeutti lupasi, että kotiutumaan pääsee, kun potilas pystyy kulkemaan sauvojen varassa osaston käytävän päästä päähän. Kolmen viikon treenaamisen jälkeen se onnistui.
Puoliso hyväksyi vamman
Solmu housunlahkeeseen tyngän alle ja kaduille kinkkaamaan. Ei se heti helppoa ollut. Mutta Matti päätti, ettei häpeäisi tai peittelisi vammaansa. Että kohtaisi pystypäin ihmisten katseet: ihmetyksen ja ihailun, säälin – jopa inhon.
– Erilaiset reaktiot ovat täysin luonnollisia. Kun näkee jotakin erikoista, prosessoimiseen menee hetki. Mutta katse voi tuntua sen kohteesta ikävältä, vaikkei sillä tarkoiteta mitään pahaa, hän huomauttaa.
Tyngän katsominen hirvitti aluksi Mattia itseäänkin: Tuo on nyt se, mitä jalasta on jäljellä. Asia piti vain hyväksyä.
– Itsetunnolleni oli suuri merkitys sillä, että tuolloinen puoliso hyväksyi täysin vammani. Tunsin edelleen olevani viehättävä hänen silmissään.
Matti halusi palata mahdollisimman nopeasti arkirutiineihin. Mutta toipuminen edistyi hitaasti, sillä haava ei umpeutunut kunnolla. Oli outoa, kun nilkassa, jota ei enää ollut, tuntui kipua ja kutinaa. Aavesärky saatiin kuriin lääkityksellä, silti jomottava paine tyngässä jatkui.
Yhdeksän kuukautta Matti kulki kyynärsauvoilla. Nopeasti hän oppi, miten kahvikuppi kannetaan läikkymättä keittiöstä olohuoneeseen ja miten suihkussa tasapainoillaan yhden jalan varassa. Edes kahdeksanteen kerrokseen loikkiminen kepeillä ei ollut hänelle mikään ongelma.
Kun viimein koitti aika hankkia proteesi, Matti ei edes harkinnut sellaista, joka olisi jäljitellyt ulkonäöltään oikeata jalkaa.
– Proteesi on osa minua ja kannan sitä ylpeydellä. En kulje sortseissa siksi, että haluaisin kaikkien katsovan minua. Mutta on hyvä, että ihmiset tottuvat näkemään erilaisuutta.
Ensimmäiset askeleet aiheuttivat vihlovaa tuskaa ja käveleminen oli opeteltava uudestaan. Oli tunteellinen hetki, kun kepit sai lopulta heittää syrjään. Viimeinen korjausleikkaus 2011 tuotti toivotun tuloksen: kipu katosi. Matti lähti Lapin- mökille toipumaan, ja jo parin viikon kuluttua hän hyppäsi moottorikelkan selkään. Kelkan kaaduttua mies päätyi kaulaa myöten umpihankeen, mutta selvisi omin avuin ylös. Kokemuksen rohkaisemana hän testaili muitakin urheilulajeja. Haittaako proteesi pikajuoksua? Ei! Seinäkiipeilyä? Ei!
– Oli hienoa todeta, ettei ole lajia, jota en hieman soveltamalla pystyisi harrastamaan. Kaikki oli taas mahdollista.
Suru valmentajan kuolemasta purkautui konsertissa
Ennen onnettomuutta Matti sanoo olleensa hyvin uraorientoitunut, jopa työnarkomaani. Hän opiskeli äänisuunnittelua Tampereen ammattikorkeakoulussa ja kiersi Suomea muun muassa Viikatteen, Kotiteollisuuden ja CMX:n monitorimiksaajana. Jos vapaa-aikaa jäi, se kului laskettelurinteessä.
Lapsena Matti oli kokeillut kaikenlaisia urheilulajeja kilpauinnista kartingiin. Kolmetoistavuotiaana hän sai ensimmäisen lumilautansa, ja vauhti koukutti heti.
Sairaalassa Matti alkoi aikansa kuluksi ja inspiraatioksi katsella amerikkalaisen vammaisurheilijan, Evan Strongin, lumilautailu- ja skeittivideoita. Evan oli samanikäinen ja myös häneltä oli amputoitu vasen jalka polven alapuolelta. Mielessä alkoi kyteä unelma kilpaurheilusta.
– Koin saaneeni toisen mahdollisuuden. Kuolema tulee sitten kun tulee, mutta sitä ennen haluan elää elämäni niin, että voin olla tyytyväinen valintoihini. Ymmärsin, että jos on jokin unelma, sen eteen pitää ryhtyä työskentelemään heti.
Kevättalvella 2012 Matti päätti palata rinteeseen. Ensimmäinen lasku sujui haparoiden, mutta kohta hän kiisi mäkeä aivan niin kuin ennenkin. Paralumilautailussa ei vielä tuolloin ollut kilpailutoimintaa Suomessa, mutta Matin myötävaikutuksella sitä alettiin rakentaa. Vuonna 2015 Matti laski jo parakrossin MM-kultaa Espanjan La Molinassa – jättäen taakseen myös esikuvansa Evan Strongin.
Edellisvuonna oli käynnistynyt yhteistyö valmentaja Mikko Wendelinin kanssa. Siis hänen, joka aina ennen suoritusta kehotti pitämään pään pystyssä ja pitämään hauskaa.
Marraskuussa 2019 Matti valmistautui Pyhällä käytäviin maailmancupin osakilpailuihin ja oli käväisemässä Helsingissä antamassa haastatteluja. Illaksi oli hankittu liput yhden lempibändin, ruotsalaisen Ghostin, konserttiin. Hieman ennen keikkaa tuli soitto. Mikko oli menehtynyt sairauskohtaukseen vain 41-vuotiaana.
Valmentajan ja suojatin välille oli vuosien varrella syntynyt luja luottamus ja syvä ystävyys. Viestit kulkivat usein sanoitta: katseina, eleinä, energiavirtoina. Välillä myös räiskyi. Mikko tiesi, millaisia mielen kipupisteitä painella saadakseen Matin toimimaan toivotulla tavalla. Ja nyt hän oli yhtäkkiä poissa.
Matti itki keikan alusta loppuun. Tuntui kuin isossa hallissa olisi ollut vain bändi ja hän, että Ghost soitti yksin hänelle. Musiikki muodosti ympärille suojaavan kuplan.
– Olen aina ollut hyvin tunteellinen, tosi herkkä poika. Konsertti oli se hetki, jolloin saatoin purkaa järkytykseni ja suruni. Tiesin, että Pyhälle palattuani minun pitää ottaa vastuu nuoremmista tiimikavereistani ja näyttää esimerkkiä, miten vaikeasta tilanteesta selvitään eteenpäin.
Kaikki olisivat ymmärtäneet, jos Wendelinin ryhmä olisi jättänyt kisat väliin. Mutta silloinhan kaikki työ ja vaivannäkö olisi valunut hukkaan. Yksi tiimin jäsenistä laski kultaa ja Mattikin ylsi pronssille.
Vapaalaskua rakastaneella valmentajalla oli tapana aina kauden lopuksi lähteä Pohjois-Norjan vuorille retkeilemään ja olla viikkokausia tavoittamattomissa. Pitkään Matti ajattelikin, että Mikko oli taas lähtenyt vuorille. Mutta valmentaja oli hengessä mukana viimeisiin kisoihin saakka.
Esikoisen syntymä nopeutti uran lopettamista
Menestyksekäs kilpaura päättyi viime vuonna Pekingin paraolympialaisiin. Sieltäkin tuliaisina oli kultamitali. Saavuttuaan voittajana maalialueelle Matti tiesi, että tämä osa elämästä tuli nyt valmiiksi. Hän oli saanut urheilu-uralta kaiken sen, mitä oli lähtenyt tavoittelemaan. Tästä eteenpäin kilpaileminen olisi enää vanhan toisintamista.
Lopetuspäätöstä siivittivät yksityiselämän muutokset. Erottuaan nuoruudenliitosta Matti kohtasi viisi vuotta sitten Tinderissä nykyisen kumppaninsa, pankkialalla työskentelevän Ronja Rajalan. Pitkään yhteiseloa saneli Matin treeni- ja kisakalenteri.
– Kipuilin aina sen kanssa, että menestyäkseen urheilijan täytyy olla itsekäs. Ei ole missään tapauksessa helppo rooli olla kilpaurheilijan puoliso. Onneksi Ronja ymmärsi. Hän antoi tarpeen mukaan vuoroin tilaa ja tukea.
Kaksi vuotta sitten perhe kasvoi esikoispojalla. Jo synnytystä seuraavalla viikolla Matti joutui lähtemään harjoitusleirille ja jättämään puolison selviytymään vauvan kanssa isovanhempien avustuksella. Se sattui sieluun. Olympiavuonna kaikki tekeminen fokusoitui kilpailemiseen. Vaikka Matti silloin tällöin käväisi kotona, hän ei pystynyt olemaan se läsnä oleva isä, joka oli suunnitellut olevansa.
Viime vuonna puolisoiden osat vaihtuivat. Kilpauran jälkeen juhlittu urheilusankari on totutellut olemaan ihan tavallinen Matti, joka tiskaa, ripustaa pyykkiä ja katsoo lapsen perään niin, että vaimo pääsee vuorostaan toteuttamaan itseään. Maaliskuussa Matti aloitti Vuokatti-Rukan urheiluakatemiassa tulevaisuuden lumilautatähtien valmentajana.
– Monta vuotta ympärilläni oli joukko ihmisiä, jotka mahdollistivat sen, että minä pystyin olemaan paras versio itsestäni. Nyt on minun vuoroni työskennellä muiden eteen.
Numerolappua rinnassa Matti ei ole kaivannut hetkeäkään. Mutta kilpailujen kihelmöivää ilmapiiriä hän tunnustaa hieman ikävöivänsä. Hetkeä, jolloin seistään lumilautakrossin lähtöalueella odottamassa, että portti aukeaa. Sitä tunnetta ei saa oikein mistään muualta. Paitsi ehkä Tanssii tähtien kanssa -kisasta.
Kun Matti valmistautui ensimmäistä kertaa astumaan parketille parinsa Katri Riihilahden kanssa vetämään quickstepin, hän aisti vieressään näkymättömän hahmon. Se kuiskasi: Pidä pää pystyssä! Ja pidä hauskaa!
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 38/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous