Näyttelijä Annika Poijärvi on käynyt pitkän kamppailun syömishäiriön kanssa: ”Jos painoin 200 grammaa vähemmän kuin edellispäivänä, olo oli mahtava”

Näyttelijä Annika Poijärvi, 36, kärsi lapsesta asti ulkonäköpaineista, jotka aikuisena eskaloituivat syömishäiriöksi. Tie kohti sallivampaa minäkuvaa kävi romahduksen kautta.

Hän näyttää säteilevältä. Kuin auringosta karannut kultasäde Annika Poijärvi, 36, ilmestyy keskeltä kello neljän ruuhkaa tapaamispaikalle Ateneumin eteen. Kyselen päivän kuulumisia (Kansallisteatterilla näytelmän harjoitukset loppuivat tavallista aiemmin ja Annika ehti käväistä kosmetiikkaostoksilla ennen tapaamistamme) ja avaan oven taidemuseon aulaan. Kahvilan tiskiltä haemme teekupposet ja valitsemme rauhallisen kulmapöydän.

Koronasulun jälkeen teatterit ovat taas avautuneet ja näyttelijät päässeet töihinsä. Annika on keskittynyt Pintaremontti-näytelmän harjoituksiin ja kotona arkeen vuoroviikkovanhempana. Lasten isästä, näyttelijä Riku Niemisestä, tuli ero viime vuonna. Pari ehti olla yhdessä yli kymmenen vuotta; Annika ja Riku tapasivat jo opiskeluaikoina Teatterikorkeakoulussa.

”Pahinta on laihtumisen kehuminen”

Tällaisina viikkoina, kun lapset ovat isällään, Annikalla on aikaa liikkua ja huolehtia hyvinvoinnistaan. Tänäänkin hän on ehtinyt urheilla ennen töihin menoa, ja se on tehnyt hyvää. Kerron Annikalle, että tavatessamme olisin hyvin voinut kehua häntä säteileväksi.

– Säteilevä on hyvä sana, kun se on vilpitön, Annika sanoo hymyillen.

Ongelmaton se ei ole. Paljastuu, että Annikalla on takanaan pitkä kamppailu ulkonäköpaineiden kanssa. Hän on tullut allergiseksi kommenteille, jotka liittyvät ulkonäköön, ja toivoo, että yhä useampi ymmärtäisi harkita, ennen kuin livauttaa sellaisen suustaan. Vaikka se olisi kehuvakin.

– Ihan viaton ”vitsi sä näytät hyvältä” -kommentti voi osua sellaiseen hetkeen, jolloin ihminen voi huonosti. On vaikka laihduttanut pitkään epäterveellä tavalla. Kehuista hän saa palautteen jatkaa samaan malliin.

Sitä harva tulee ajatelleeksi. Hyvää tarkoittavalla lauseella voi olla ikäviä seurauksia.

– Pahinta on laihtumisen kehuminen. Ei ole ollenkaan tavatonta onnitella tuttavaa siitä, että tämä on laihtunut. Se on ihan hirveää! Viesti on vahingollinen syömishäiriöiselle ja lisäksi se ylläpitää tätä hoikkuutta ihannoivaa kulttuuria. Mielestäni kenenkään painoa ei tarvitse kommentoida koskaan.

Pitäisikö sitten kokonaan pidättäytyä kommentoimasta toisen ulkonäköä? Ei välttämättä.

– Minusta on vain ihanaa, jos vaikkapa ystäväni sanoo, että näytän kauniilta tänään. Mutta eivät kaverini kommentoi painoani, koska he tuntevat minut.

”Aiemmin vaadin itseltäni ihan hirveästi”

Millaisen Annika Poijärven hänen ystävänsä tuntevat?

– Aiemmin vaadin itseltäni ihan hirveästi, Annika kertoo.

Vaikkei urheilija olekaan, hän on piiskannut kehoaan huippusuorituksiin. Treenejä on pitänyt olla monenlaisia: kovaa sykettä, pitkäkestoista treeniä, painonnostoa… Samaan aikaan Annika on syönyt niin vähän kuin mahdollista.

Kukaan muu kuin hän itse ei häneltä sellaista ole vaatinut. Edes työssään näyttelijänä hän ei ole koskaan törmännyt ulkonäkövaatimuksiin.

– Urheilemisen kanssa olen ollut aivan uupunut, mutta nyt olen hyvässä paikassa ja harrastan lempeitä lajeja. Liikunnan suhteen olen viime vuosina siirtynyt uuteen ajatusmalliin.

Mikä sai hänet muuttamaan ajattelutapaansa? Vastaukseksi Annika hymyilee epäröivänä. Kahvilan kaiuttimista tipahtelee tunnelmallista jazzia. Kahvikone surisee. Teekupposet pöydällä ovat jo tyhjillään.

– Okei, Annika päättää.

– Tämä on pitkä tarina. Mistähän aloittaisin…

Pieni Annika vertasi itseään 1990-luvun kauneusidoli Kate Mossiin

Kaikki juontuu lapsuuteen, jota Annika eli perheensä kanssa Helsingissä. Hän harrasti sellon soittoa ja uintia, kumpaakin useita kertoja viikossa. Harjoittelu opetti pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä, mutta iloa se ei tuonut. Tunnollisesti hän kuitenkin jatkoi kumpaakin. Seitsemänvuotiaana koulunäytelmässä esiintyessään hän löi lukkoon sen, että hänestä tulee näyttelijä.

– Näyttämöllä vapauduin, vaikka muuten olin ujo ja tietoinen itsestäni. Huomasin, että tämän minä uskallan.

Annika täytti kymmenen 1990-luvun puolivälissä. Silloin muotimaailman eturiviin kiilasivat äärimmäisen laihat mallit, kuten Kate Moss. Vallalla oli heroin chic -tyyli, johon kuului riutunut ulkonäkö.

– 10-vuotiaana alkoi elämänmittainen matkani syömishäiriöisyyden ja hankalan kehosuhteen kanssa.

Niihin aikoihin puhuttiin nollakoon vaatteista. Nollakoko vastaa kokoa XXS tai 32. Siihen harva mahtuu. Tietoisesti Annika ei yrittänyt mihinkään muottiin mahtuakaan.

– Koin vain olevani sellainen, että minun olisi pitänyt syntyä jonnekin 1950-luvulle, korsettiaikaan, jolloin naiset saivat olla muodokkaita. Sellainen ulkonäkö kuin Kate Mossilla ei ollut mahdollinen.

Ankaruus itseä kohtaan kasvoi vähitellen. Nuorena Annika ei sitä ymmärtänyt, mutta ympäristöstä tulleet ulkonäköpaineet vaikuttivat häneen vahvasti. Lukio­ikäisenä hän jo laihdutti paljon ja lihoi yhtä lailla. Painon jojoilu oli vain yksi ilmentymä ajattelutavasta, jonka Annika vähitellen sisäisti.

– Pikkuhiljaa minuun rakentui itsekontrolli, joka meni niin äärimmilleen, että sitä voi kutsua syömishäiriöksi.

”En ehtinyt olla läsnä perheelleni, kun mietin vain syömistä”

Aikuisena Annika Poijärvellä on ollut pitkiä kausia, jolloin hän on laskenut kaloreita, sitten ahminut järjettömästi. Myös ortorektiset piirteet hän tunnistaa ruokavaliossaan. Ortoreksia on syömishäiriö, johon liittyy pakkomielle syödä terveellisesti.

– Minun kohdallani voidaan puhua vuosikausia kestäneestä lievästä syömishäiriöstä, joka eskaloitui aikuisiällä. Se oli kytevää, pikkuhiljaa minäkuvaa nakertavaa syömishäiriöistä käyttäytymistä ja ajattelua.

Ulkonäköpaineet ja paine sporttisuuteen loivat vuoristoradan, jonka alhot koostuivat epäonnistumisista ja itsesyytöksistä.

– Vaa’an lukema määritteli, onko hyvä päivä vai ei. Jos se oli 200 grammaa vähemmän kuin edellisenä aamuna, olo oli ihan mahtava. Jos se oli 200 grammaa enemmän, uskoin, että olin tehnyt jotain väärin. Olin huono.

Tätä jatkui myös äidiksi tulon jälkeen.

– Oli kausia, jolloin päässäni ei ollut tilaa millekään muulle kuin ruoan ajattelemiselle, Annika sanoo.

– Havahduin siihen, että en ehdi elää elämääni. En ehtinyt olla läsnä perheelleni, koska koko ajan mielessäni oli vain se, mitä aion syödä ja mitä olin jo syönyt. Väsähdin siihen.

Silti tarvittiin äärimmäinen romahdus.

”Alkoi vuorokauden kestävä järjetön ahmimiskohtaus”

Käännekohta oli työmatka Kööpenhaminaan neljä vuotta sitten. Annika oli ollut jälleen puoli vuotta laihdutuskuurilla. Samaan aikaan hän oli treenannut juoksuohjelmalla, johon kuului viisi lenkkiä viikossa.

Tanskassa kuvaukset kestivät kolme päivää. Kahtena ensimmäisenä iltana hän juoksi pitkän lenkin kuvauspäivän päätteeksi. Tiedossa oli, että viimeisenä iltana tuotantoyhtiö järjestäisi illallisen. Siihen Annika tähtäsi. Siellä hän sitten nauttisi!

Illallinen oli hyvä, mutta sen jälkeen Annika ei pystynyt lopettamaan syömistä. Hotellihuoneessa hän ahmi ensin kaiken, mitä minibaarista irtosi. Sitten välipalat, jotka hän oli ostanut varalle.

– Hana aukesi. Alkoi vuorokauden kestävä järjetön ahmimiskohtaus, joka johti siihen, että minulla oli niin paha olo, ettei siinä ollut mitään järkeä.

Äärimmilleen venytetty itsekontrolli petti. Kokemus oli pelottava.

– Vatsani tuli uskomattoman kipeäksi ja minua oksetti tuntikausia. Pelkäsin, että olin vahingoittanut itseäni pysyvästi. Se havahdutti. Aloin miettiä, miten olin elänyt.

– Tulin tietoiseksi tilanteeni vakavuudesta.

Koko elämä ei muuttunut yhdellä kertaa, mutta reissun jälkimainingeissa Annika hakeutui terapiaan. Siellä hän ymmärsi, miten kaikki aiemmat dieetit kuuluivat samaan jatkumoon.

– Olin ollut nuorena salaa laihiksella, eikä kukaan ollut siitä huolestunut, en minä itsekään.

Kamppailu ei näkynyt muille. Annika on aina ollut suunnilleen normaalipainoinen.

Annika Poijärvi: ”Ei ole mitään syytä, miksi minun pitäisi käydä vaa’alla”

Edelleen Annika harrastaa lenkkeilyä, mutta rennommin. Lisäksi hän joogaa kotona ja käy vesijuoksemassa ystävien kanssa. Vaikka Annika oppi hyvän uintitekniikan harrastaessaan kilpauintia, enää häntä ei saa uimaan rataa ees ja taas.

– Vesijuoksu on lempeää ja tosi hyödyllistä! Jos minua ahdistaa, tiedän jo etukäteen, että murheet liukenevat altaaseen.

Uimahalli on myös kaikkien kehojen paikka.

– Pesuhuoneessa näkee kehojen kirjon, sen mikä oikeasti on normaalia.

Annikan mielestä ulkonäköpaineet ja syömishäiriöt koskettavat meitä kaikkia.

– On vaikea tietää, milloin syömisen kontrollointia voi sanoa syömishäiriöksi. Minä määrittelin sen itsessäni sellaiseksi, koska se auttoi minua tajuamaan asian vakavuuden. Ymmärsin, että sillä tavalla en voinut jatkaa.

– En usko, että pystyn vapautumaan ulkonäköpaineista tai kauneusihanteista. Yritän elää niiden kanssa ja kuunnella, mitä päässäni liikkuu.

Uimahallin puntarin edessä sei­soessaan Annika järkeilee, ettei tarvitse vaa’an lukemaa mihinkään.

– Ei ole mitään syytä, miksi minun pitäisi käydä vaa’alla. Näen kyllä peilistä, jos minulla on terveyt­tä uhkaavaa ylipainoa. Mitä muuta vaa’an lukema muka kertoo?

Nyt Annika voi hyvin ja hänen on helppo puhua. Mutta hän ei sulje pois sitäkään, etteikö takapakkia voisi tulla.

– Kokemukseni perusteella tämä on aaltoliikettä. Pahimpien aikojen jälkeen pelkäsin, että tilanne menisi vielä huonommaksi. Mutta juuri nyt en osaa pelätä.

Juuri tänään hän näkee itsensä onnellisena ja kauniina. Eikä hänen kodissaan ole vaakaa.

”Lapsilla on ollut valtava määrä palkattuja lastenhoitajia”

– Olen oppinut järjestämään tämän elämän aika hyvin, hän kuvaa eron jälkeistä arkeaan.

Annika karsii työmenot minimiin niinä viikkoina, kun lapset ovat hänen luonaan. Kahdesta lapsesta nuorempi on aloittanut ensimmäisen luokan, esikoinen on kolmannella. Lasten harrastukset on etsitty läheltä kotia, koska kuskailurumbaan Annika ei voi autottomana ruveta. Tiukkoina päivinä hoitoapua saa isovanhemmilta, jotka asuvat pääkaupunkiseudulla. Tänä syksynä iltatöitä ei vielä ole ollut, ja Annika on ehtinyt viettää illat lasten kanssa. Aiemmin arki oli hyvin toisenlaista.

– Lapsilla on ollut palkattuja lastenhoitajia valtavia määriä koko heidän elämänsä ajan.

Korona-ajan pitkän kotoilujakson Annika tiivistää kolmeen tuntemukseen. Onnea on ollut siinä, että hänellä on vakituinen työpaikka eikä lomautusta tullut. Turhautumista on aiheuttanut se, ettei Annika ole voinut toteuttaa itseään työnsä kautta. Hyvää oloa on tuonut se, että on voinut viettää lasten kanssa tavallista enemmän aikaa.

Niin, ja ehti hän korona-aikana myös haaveilla.

– Haluaisin vielä joskus tehdä omaa musiikkia. Sanoituksia on jo valmiina.

Pitkä prosessi on aluillaan. Lapsuuden sellotunnit eivät menneet hukkaan.

Juttu on ilmestynyt Annassa 42/2021.