Juha Itkosen kolumni: Kun lapseni aloitti armeijan, ymmärsin vuosien kuluvan nopeasti

Se on yli kolmasosa tähänastisesta elämästäni. Vitsailimme vaimoni kanssa, että näin pitkäaikaisesta asiakkuudesta ansaitsisimme kenties jo jonkinlaisen pienen muistolaatan päiväkodin eteiseen, Juha Itkonen kirjoittaa.

Päiväkotivanhemmuuteni alkoi elokuussa 2007. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat vaikeita. Puolentoista kilometrin pyörämatka tuntui pitkältä, kun selän takaa kuului murheellinen mantra.

”Ei mennä. Ei mennä päiväkotiin. Ei mennä sinne.”

Tietysti mentiin, mutta tiukkaa se välillä teki, myös isälle. Kun lapsen oman tahdon ilmaus oli näinkin yksiselitteinen, tuntui julmalta jättää kaksivuotias poika vieraiden ihmisten seuraan kokonaiseksi päiväksi. Apeana poljin takaisin työpöytäni ääreen ja ajattelin, ettei kirjoittaminen ole tärkeää, oman lapsensa kanssa oleminen on.

Yhtenä kauniina aamuna vaikerrusta ei sitten enää kuulunut. Päiväkotiin menemisestä tuli rutiinia meille kaikille, ja koska perheeseemme myöhemmin syntyi lisää lapsia, jäimme tähän päivärytmiin kiinni peräti seitsemäksitoista vuodeksi.

Se on yli kolmasosa tähänastisesta elämästäni. Vitsailimme vaimoni kanssa, että näin pitkäaikaisesta asiakkuudesta ansaitsisimme kenties jo jonkinlaisen pienen muistolaatan päiväkodin eteiseen.

Lue myös: Miriam ja Sara tulivat vuosi sitten päiväkotityön perässä Suomeen – ”Espanjassa sanottiin, että suomalainen systeemi on paras”

Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, loputtomiltakin tuntuvat asiat. Juhannusaatonaattona haimme seitsemänvuotiaat kaksosemme päiväkodin pihalta viimeistä kertaa. Menimme molemmat vanhemmat yhdessä ja saimme mukaan myös aiemmat varsinaiset asiakkaat, nyt 19- ja 13-vuotiaat pojat.

Näin suureelliset jäähyväiset tuntuivat aavistuksen liiallisilta. Eihän päiväkodin elämä muutu mihinkään siitä, että juuri me emme sitä enää ole todistamassa. Lapset kasvavat, kulkevat erilaisten vaiheitten läpi, ja vanhemmat kulkevat heidän mukanaan. Mitä sitä vetistelemään?

Toisaalta sentimentaalisuus, jos sitä nyt sellaiseksi haluaa kutsua, syntyy elämän ohikiitävyyden ymmärtämisestä. Siitä, että tajuaa antaa jonkinlaisen arvon päiville, jotka on saanut kokea ja joista kuin huomaamatta on kasautunut häkellyttävä ketju vuosia.

Sitä paitsi pitkäksi venynyt päiväkotivanhemmuuteni oli mahtavaa aikaa. Kurahousujen pukemista yhteistyöhaluttomalle uhmaikäiselle masentavan mustina talviaamuina ei toki varsinaisesti jää kaipaamaan, ja norovirukset, täit ja kihomadot ovat vähemmän kultaisia muistoja nekin.

Silti päällimmäisenä on kiitollisuus. Muistot kevät- ja joulujuhlista ja isänpäiväkahveista päiväkodin pienessä ruokahuoneessa. Metsäretkistä, kirjastovierailuista ja museokäynneistä, kaikesta päiväkotivuosina tapahtuneesta, josta lapset ovat silmät loistaen kotona kertoneet. On ollut ihanaa seurata tätä kaikkea enimmäkseen tarpeettomana sivusta ja tuntea itsensä siitä huolimatta sillä tavoin tarpeelliseksi kuin pienen lapsen vanhempi tuntee.

Lapsihan ei pääse päiväkotiin, ellei aikuinen häntä sinne vie. Hän ei saa tulla sieltä yksin pois. Vanhemmuus on sitä, että vähitellen muuttuu ehdottoman välttämättömästä koko ajan vähemmän tarpeelliseksi. Jotenkin näin minä ajattelin, aforistisen haikeasti, ja suljin päiväkodin portin takanani viimeistä kertaa.

Pari viikkoa myöhemmin istuin autossa kahdestaan vanhimman lapseni kanssa – sen saman, joka seitsemäntoista vuotta aiemmin oli esittänyt minulle vastalauseitaan pyöräntarakalta. Tänäkin aamuna poika vaikutti haluttomalta.

”Ei jumalauta”, hän ähkäisi välillä ja tuijotti hiljaisena edessämme avautunutta maantietä.

Ymmärsin häntä nytkin. Ei jumalauta, armeijaan. Samalla tavalla olin ajatellut itse kolme vuosikymmentä aiemmin. Kerroin pojalle, että niin ajattelevat luultavasti kaikki varusmiespalvelukseen astuvat.

Lue myös Kotiliesi.fi: Esikoinen meni armeijaan ja minä itkin kasarmin portilla – inttiin meno voi olla äidillekin kriisin paikka

Samaan aikaan oli tavallisen kaunis kesäpäivä. Söimme varhaisen lounaan ABC:llä. Ostin alokkaalle energiajuomia, korvapuusteja ja karkkia. Juttelimme jalkapallon EM-kisoista ja muusta merkityksettömästä, ja sitten, vähän liian pian, olimme varuskunnan parkkipaikalla.

Tarjouduin saattamaan portille asti, mutta poika ei halunnut. Halasimme harvojen mäntyjen alla, ja sanoin hänelle viimeiset rohkaisevat sanani. Lapseni meni, ja minä jäin katsomaan hänen menoaan.

Tuntui kummalliselta. Oikeastaan siltä, että olisi pitänyt mennä mukaan, eihän tämä ollut oikein. Mutta oli se. Ja tässä kaikessa oli sekaisin yksinkertaisesti niin paljon tunteita ja ajatuksia, että ne eivät mahtuneet mihinkään, eivät sydämeen eivätkä aivoihin.

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Ihmiset ja suhteet

   Juha Itkonen potkaisi pesuhuoneen oveen reiän, kun hermot menivät – näkee silti lapsiperhearjessa pääasiassa pelkkää hyvää

2. Itsetuntemus

   Yökukkuja Satu pakotti unirytminsä uusiksi kahden viikon armeijakurilla – näin siinä kävi: ”En ole enää äkäinen”

3. Julkkikset

   Anne Kukkohovi asuu ensimmäistä kertaa yksin ja muutti hotelliin: ”Lapsen poismuutto oli haikeaa”