Minna Kuukan kolumni: Kun kesäloma alkaa, minulle tulee tulipalokiire
Loman alkuun on päästävä hengittämään tuttua järvi-ilmaa ja sytyttämään kiukaan alle niin monet tulet, että syke madaltuu. On tulipalokiire palautumaan, Minna Kuukka kirjoittaa.
Loman alkuun on päästävä hengittämään tuttua järvi-ilmaa ja sytyttämään kiukaan alle niin monet tulet, että syke madaltuu. On tulipalokiire palautumaan, Minna Kuukka kirjoittaa.
Täyteen pakattu vuokra-auto nielee ahnaasti moottoritietä, käsi naputtaa rystyset kireinä rattia.
On kiire, vaikka eilen alkoi loma. Kiire pois kotiympyröistä ennen kuin rästiin jääneet hoidettavat ottavat vallan. Pesen kyllä ne ikkunat, mutta vähän myöhemmin.
Näin loman alkuun on päästävä hengittämään tuttua järvi-ilmaa ja sytyttämään kiukaan alle niin monet tulet, että syke madaltuu. On tulipalokiire palautumaan.
Lue myös: Tunnista stressin oireet ja tasaa kierrokset ennen lomaa
Matka on alkupuolella ja mökille useamman tunnin ajo, mutta kuvittelen jo, miten soratien karski rapina vaimenee: viimeiset pari sataa metriä tie on hienoa hiekkaa. Samaa kuin järvenpohja laiturin vieressä. On kesälauantai ja alkuillasta tulen olemaan perillä. On vain pidettävä reipas vauhti yllä, korkeintaan yksi hyvin ajoitettu pysähdys.
Kuviteltu rapina äkkiä todella lakkaa, mutta kovaan pamahdukseen. Auton alta kuuluu kolinaa ja ratti alkaa vispata. Vaikken ole koskaan aiemmin sitä kokenut, ymmärrän heti, että rengas on puhjennut. Edessä moottoritiehen liittyy ramppi, jonka kohdalle on maalattu raidoitus. Ohjaan liittymän kupeeseen ja pysäytän auton.
Jos odotan hetken, kaikki ehkä palaa normaaliksi. Saatoin kuvitella koko jutun. Muu liikenne syöksyy ohi moottoritienopeutta niin, että autossa humahtaa jokaisen ohiajavan kohdalla. Varovasti nousen tielle ja kierrän kiinni autossa sen toiselle puolelle. Oikea eturengas lepää kuin musta, väljyyttään roikkuva nahka vanteen päällä. Tämä ei mene ohi odottamalla.
Laituri, järvenpohja, rätisevä tuli, palautuminen – kaikki karkaavat ulottuvilta. Onnellinen mielikuva on kuin lintu, jonka luulin saavani kiinni, mutta joka juuri lehahti pois. Ohiajavat autot luultavasti täynnä onnellisia ihmisiä, jotka pääsevät sinne, mihin ovat menossa. Istuvat jo kohta saunojensa lauteilla, kyyristyvät kipakoissa löylyissä, kastautuvat järvissä ja ihot höyryten huokailevat rentoutuneina sillä aikaa, kun itse kyyhötän moottoritien rampissa.
Soitto vuokra-autofirman tiepalveluun käynnistää pelastusoperaation. Hinausauto tulisi, jahka suinkin ehtii. Renkaanvaihto ei uneliaana kesälauantaina onnistu, liikkeet ovat kiinni: olisi tilattava kyyti ajamaan lomailija ja autollinen mökkitavaraa seuraavaan kaupunkiin, josta järjestyisi alle vara-auto.
Vajaan tunnin odottelun jälkeen virinnyt ärsytys äkisti kuolee ja kiireen tuntu lakkaa.
Sivelen etusormella rattia, vedän palkeet täyteen ja nojaan pään viileään sivuikkunaan. Olen tässä, hengissä, pysyin tiellä, aurinko paistaa. Hätä ei näytä tältä. Loma on alkanut ja aikataulu vain omassa päässäni.
Apukin on tulossa.
Hinausauton kuljettaja on ystävällinen ja ripeä. Kolme seuraavaa työtehtävää kuulemma odottavat. Meitä on siis muitakin: rampeissa ja tienposkilla odottavia, joiden matkaan on tullut mutka.
Lue myös Kotiliesi.fi: Hyvä loma syntyy noudattamalla näitä 5 neuvoa – nappaa psykologin vinkit!
Viisto ilta-aurinko seuraa vasemmalta harvan metsän takaa, kun määränpää lopulta on lähellä. Valoläikät tanssivat auton istuimilla. Puiden varjot piirtävät tiehen viivoja, jotka ovat kuin tikapuiden puolat tai raiteet. Pientareiden ylpeät lupiinit huojahtelevat hiljaa.
Näen itseni loitonneessa kuvassa ajamassa halki peltoaukeiden, joilla viipyy pehmeä oranssi. Taivaanrannan kaksi ohutta, lauttamaista pilveä näyttävät kipsikoristeilta. Paikallinen radio soittaa lauantai-illassa rakkauslauluja. Samuli Putron ääni kuuluu vaimeasti:
Me olemme toistemme muisti, me olemme toistemme surua, iloksi muuttuvaa surua. Me olemme ilmasta tehtyjä, me olemme ilmasta tehtyjä.
Avaan auton ikkunan, kun käännyn mökkitielle.
Minäkin – tehty ilmasta, joka tuoksuu yötä kohti viilenevältä illalta ja kukkivalta horsmikolta.
Pieni rusakko säntäilee auton edestä metsään. Sen käpälät ovat ruskeat kuin sillä olisi sukat.
Penkin ja ratin välissä vallitsee rauha, jonka luulin löytäväni vasta rantasaunalta. Vaan se löysikin minut moottoritien rampista.
Ja nyt soratien karski rapina vaimenee: viimeiset pari sataa metriä tie on hienoa hiekkaa. Samaa kuin järvenpohja laiturin vieressä. On kesälauantai ja olen kuin olenkin perillä.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 28/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous