Antti Lindtman muistaa yhä hetken, kun äiti muutti pois kotoa
SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman oli viisivuotias, kun hänen vanhempansa erosivat ja Antti jäi asumaan isänsä luokse. Välit äitiin ja isosiskoon ovat kuitenkin aina olleet hyvät.
Antti Lindtman tiesi, mihin lähti, kun hänet viime syksynä valittiin SDP:n puheenjohtajaksi. Ympärillä on ollut monta esimerkkiä.
SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman oli viisivuotias, kun hänen vanhempansa erosivat ja Antti jäi asumaan isänsä luokse. Välit äitiin ja isosiskoon ovat kuitenkin aina olleet hyvät.
Tummaan pukuun pukeutunut Antti Lindtman, 41, istuu eduskunnan Pikkuparlamentin ikkunattomassa kokoushuoneessa ja juo kahvia. Minulla on edessäni lasillinen vettä.
On maanantai-iltapäivä. Haastattelumme piti toteutua jo aamulla hieman rennommassa ympäristössä Antin kotona Vantaan Tikkurilassa, mutta käännytyslain käsittelyn takia olemme nyt täällä.
Kliinisessä huoneessa ei ole mitään ajatuksia harhauttavaa, vaan jokainen henkäys, ajatustauko, sanan tapailu, kysymys ja vastaus on tässä tilassa tapahtuma. Se pakottaa olemaan läsnä.
Kahden tunnin aikana Antin pöydällä oleva puhelin soi äänettömästi kerran. Hän hipaisee puhelinta mutta ei vastaa. Kun katson Anttia, muistan lukemani haastattelun, jossa hänen puolisonsa Kaija Stormbom sanoo ihastuneensa ensitapaamisella Antin valoisaan hymyyn.
Ymmärrän puolisoa. Antin tapa olla ja katsoa kohti on vilpitön. Hän ei selittele vaan kertoo asioita hyvin tasaisesti. Välillä tuntuu kuin hänen monista muistoistaan puuttuisi jotakin, kuin ne jäisivät hieman kesken.
Antin tarina on kaikkea muuta kuin tavallinen. Hän kasvoi isänsä kanssa, rakastui 22-vuotiaana itseään yhdeksäntoista vuotta vanhempaan naiseen ja sai hänen kanssaan kaksitoista vuotta myöhemmin odotetun yhteisen lapsen, Sofien.
Antti lähti nuorena politiikkaan ja valittiin kansanedustajaksi 28-vuotiaana. Yliopisto-opinnot hän aloitti ollessaan jo SDP:n varapuheenjohtaja.
Ensimmäisen kisan puheenjohtajuudesta Antti hävisi, kun häntä ei syksyllä 2019 valittu puolueen pääministeriehdokkaaksi. Viime vuoden syyskuussa puheenjohtajuus toteutui.
Lue lisää Kotiliesi.fi: Raili Hulkkosen, 78, työpäivä alkaa ennen kuutta – seurasimme julkkisten luottomeikkaajan päivää Helsingistä Lahteen
Antti Lindtman oli pitkään aina nuorin
”Täytän elokuussa 42 vuotta. Kun Kaija kaksi vuotta sitten nelikymmenvuotispäiväni aamuna tuli onnittelemaan minua, hän sanoi, että tätä päivää hän oli odottanut. Ihmettelin, että miksi.
Vastaus jysähti. Kaijan mukaan olin siihen asti ollut kolmikymppinen, nyt kävin jo kohti viittäkymppiä.
Noinhan se on. Kun ikä alkaa kolmosella, itseään pitää nuorena. Lähdin mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan alle parikymppisenä. Totuin siihen, että olin pitkään kaikkialla nuorin.
Nelikymppisenä meni hetki ennen kuin havahduin siihen, että ympärillä alkaa olla kollegoita ja yhteistyökumppaneita, jotka ovat samanikäisiä kuin minä aloittaessani. Minunkin on kohta ymmärrettävä, että alan olla keski-iässä.
En tunne itseäni vanhaksi. Huomaan kyllä, että nuori sukupolvi tuo koko ajan hyvin nopeasti uusia asioita keskusteluun. Toistaiseksi ajattelen, että nopeuden tunne ei liity omaan ikääntymiseeni, vaan yleisesti tähän aikaan, jossa uudet ilmiöt on pystyttävä ottamaan haltuun entistä nopeammin.
Välillä voi olla vaikea erottaa, mikä on ajan ja ilmiöiden muuttumista ja mikä taas johtuu oman iän karttumisesta. Nykyisin kaikki, mikä tapahtuu maailman toisella puolen, on hetkessä myös täällä meillä kommentoitavana. Rytmi on toistaiseksi ollut vain kiihtyvä.”
Poika jäi ikkunaan
”Uskoakseni olin aika helppo teini. Harrastin paljon. Pelasin jalkapalloa, jääkiekkoa, salibandyä, koripalloa. Kokeilin myös painia.
Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, miten paljon isäni Jokke uhrasi aikaa ja voimia siihen, että sain harrastaa. Hän teki sen varmasti siksi, että uskoi harrastusten pitävän minut pois pahanteosta.
Isä oli yksinhuoltaja. Vanhempani erosivat, kun olin viisivuotias.
Äidilläni Eijalla oli jo parivuotias tytär Kaisa, kun vanhempani tapasivat toisensa ja menivät naimisiin. Kaisa on minua kolme ja puoli vuotta vanhempi.
En ihan tiedä, miten vanhempani päätyivät ratkaisuunsa, mutta eron jälkeen äiti muutti Kaisan kanssa pois ja minä jäin isän kanssa asumaan vanhaan kotiimme.
Minulla on mielestäni tarkka muistikuva siitä, että katson ikkunasta, kun äiti ja Kaisa lähtevät. Nyt aikuisena olen alkanut epäillä, onko muistikuva aivan totta, vai onko se syntynyt Helena-tätini sanoittamana.
Isäni täti Helena oli minulle kuin kolmas mummo, joka vanhempien eron jälkeen oli meillä usein auttamassa. Hän oli hyvin puhelias ja toisti monta kertaa, miten ’Antti jäi ikkunaan katsomaan’, kun äiti lähti. Jollakin tavalla hahmotin äidin lähdön ja muistan sen yhä, vaikka olin silloin hyvin pieni.
Asuimme isän kanssa Vantaan Havukoskella. Äiti ja Kaisa muuttivat Hakunilaan. Siitä lähtien vietin heidän luonaan aina joka toisen viikonlopun pitkälle teini-ikään saakka.
Äitiin minulla on aina ollut hyvä suhde. Hän oli töissä Ravintolatyöntekijöiden liitossa, kunnes jäi työttömäksi. Nykyisin hän asuu miehensä Jarin kanssa Artjärvellä.
Varsinkin tyttäreni Sofien syntymän jälkeen olemme olleet taas entistä enemmän tekemisissä, ja Sofie tykkää soitella Eija-mummon kanssa videopuheluita.
Myös Kaisan kanssa olemme läheisiä. Lapsina meillä oli hyvin perinteinen isosiskon ja pikkuveljen suhde. Kaisa piti minusta huolta, kun minä olin rasavilli. Nykyisin Kaisa asuu perheineen Saviolla. Hänen lapsensa alkavat olla teini-iässä.”
Bonusisyys oli kasvunpaikka
”Sain elämääni bonuksena Mandin, Kaijan tyttären, kun tutustuin Kaijaan ja muutimme yhteen syksyllä 2005.
Olin 22-vuotias ja Mandi seitsemän. Näin jälkeenpäin ajatellen sen on täytynyt olla iso kasvun paikka, vaikka en kokenutkaan itseäni erityisen nuoreksi tai pelännyt ottaa aikuisen vastuuta perheessä. Olinhan todellisuudessa hyvin nuori.
Mielestäni kaikki meni Mandin kanssa alusta lähtien hyvin ja luontevasti. Varsinkaan en koskaan ole kokenut menettäväni mitään. Päinvastoin. Viime joulukuussa juhlimme Mandin häitä, ja nyt juhannuksena viimeistelin hänen miehensä kanssa uuden kesämökkimme remonttia. Mies on ammatiltaan kirvesmies ja rakentaja.
Politiikassa olen sitten saanut harjoitella pettymysten kanssa elämistä. Ne ovat kasvattaneet.
Joulukuussa 2019 olin ehdolla SDP:n pääministeriehdokkaaksi Antti Rinteen erottua pääministerin tehtävästä. Hävisin puoluevaltuuston äänestyksessä Sanna Marinille äänin 32–29. Olin lähtenyt kisaan altavastaajana, mutta tilanne oli kääntynyt. Vielä edellisenä iltana uskoin voittooni.
En ole koskaan ollut mikään märehtijä. En tiedä, mistä se tulee, mutta en jää harmittelemaan tapahtunutta. Äänestyksen jälkeen, kun pääsin työhuoneeseeni, itkin ja taisin kirota, mutta sen jälkeen päätin, että olen hyvä häviäjä ja lähdin tukemaan Sannaa. Mielestäni tein sen sekä puheissani että teoissani.
Täpärä häviö voi olla myös hyvä testi ihmiselle itselleen. Se kertoo palautumiskyvystä ja auttaa hahmottamaan mittasuhteita. Iso oppi, jonka olen poliitikkona saanut, on se, että isokin häviö asettuu ajan myötä elämän janalle oikeaan mittasuhteeseen ja menettää kokonsa.”
Lue lisää: Monta liittoa ja eroa kokenut Maria Guzenina: ”Pettymysten jälkeen on jatkettava matkaa”
Antti Lindtman halusi rekkakuskiksi
”Toiveammattini nuorena oli rekka-auton kuljettaja. Päästyäni ylioppilaaksi vuonna 2002 menin armeijaan ja sitten töihin ajamaan betoniautoa. Pidin työstäni tosi paljon. 25 tonnin lastin kuljettajalla on iso vastuu, ja palkkakin oli hyvä.
Lukiovuosista lähtien olin ollut mukana demarinuorten toiminnassa. Lopetin työn rekkakuskina saatuani SAK:ssa ensin projektisihteerin ja sitten nuorisosihteerin paikan. Vuonna 2011 osallistuin kolmannen kerran eduskuntavaaleihin ja tulin valituksi kansanedustajaksi.
Olin jo puolueen varapuheenjohtaja, kun Kaija eräänä aamuna näytti lehdestä ilmoitusta, jossa esiteltiin uutta, tuloeroja käsittelevää kirjaa Tasa-arvo ja hyvinvointi. Se oli pääsykoekirjana Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan.
Luin kirjan ja innostuin. Olin jo aiempina vuosina lehteillyt pääsykoekirjoja, mutta ne eivät olleet napanneet. Tämä toimi toisin. Päätin pyrkiä yliopistoon. Olin niin tosissani, että menin pääsykoekurssille, jolle kiiruhdin eduskunnasta aina torstaisin kyselytunnin jälkeen.
Yhteiskuntapolitiikkaa haki opiskelemaan noin neljäsataa henkilöä, joista kaksikymmentä otettiin. Tein tosi kovasti töitä, ja pääsin puolen pisteen marginaalilla sisään. Luulen, että jos en olisi onnistunut, en olisi pyrkinyt yliopistoon toista kertaa.
Opintojen alkajaisiksi kokoonnuimme esittelemään itsemme. Olihan se vähän huvittavaa, kun viimeisenä vuorossa olleena kerroin, että olen Lindtmanin Antti ja viisitoista vuotta politiikassa vaikutettuani ajattelin tulla oppimaan, miten se tehdään.
Lähdin opiskelemaan toden teolla. Menin myös fuksiaisiin ja hankin aineyhdistyksen haalarin, sillä ne olivat kivoja symboleita ja muistoja.
Ensimmäisenä vuonna suoritin 80 opintopistettä, toisena 60 ja kolmantena 40. Opiskelu työn ohessa oli vaativaa mutta myös antoisaa, ja se imaisi mukaansa, sillä oli paljon asioita, joita pystyin heti soveltamaan työssäni ja toisin päin.”
Vedenjakajalla
Syksystä 2016 tuli lopulta elämässäni jonkinlainen vedenjakaja, nivelkohta nuoruuden ja todellisen aikuisuuden välillä.
Olimme Kaijan kanssa toivoneet yhteistä lasta suhteemme alusta lähtien, ja nyt Kaija oli raskaana. Emme olleet kertoneet siitä julkisuuteen, kun Kaija sai keskenmenon.
Se oli musertavaa. Emme tienneet, voimmeko enää yrittää uudelleen. Olin juuri pusertanut kandidaatin tutkinnon kasaan, ja samaan aikaan pohdin, asetunko ehdolle puolueen puheenjohtajavaalissa seuraavana keväänä.
Olin painanut pitkään ja kovaa, tehnyt töitä ja opiskellut. Jouduin todella pohtimaan, mitä lähden tekemään. Tiesin, miten kokonaisvaltaista ja vaativaa puheenjohtajan työ on. Ympärillä oli ollut monta esimerkkiä.
Loppuvuodesta saimme Kaijan kanssa kuulla, että voimme vielä yrittää lasta. Aloin vaistomaisesti ajatella, että pysyn vanhassa tehtävässäni eduskuntaryhmän puheenjohtajana ja hoidan sen kunnolla. Seuraavan vuoden alussa Kaija tulikin uudelleen raskaaksi.
Kun uutinen raskaudesta levisi ja Sofie syntyi syksyllä 2017, sain paljon hyvää palautetta ja kannustusta jättää aikaa lapselle, sillä harva vanhana kiikkustuolissa katuu lastensa kanssa vietettyä aikaa.
Tytärtämme odottaessaan Kaija oli jo 54-vuotias. Ajattelimme, että on parasta kertoa vauvauutinen itse julkisuuteen ja välttää näin turhat spekulaatiot.
Päätimme antaa Anna-lehdelle haastattelun. Kuvittelimme, että asia on sillä selvä, mutta haastattelusta nousi kohu. Meitä pommitettiin uusilla haastattelupyynnöillä. Ikäeromme oli yllätys, vaikka olimme olleet yhdessä jo yli kymmenen vuotta.”
Antti Lindtman lenkkeilee
”En ole koskaan ollut mikään juoksija. Lenkkeillessä tapani oli juosta kovaa vauhtia neljä viisi kilometriä kerralla. Koronan aikana, kun eduskunnan jalkapallojoukkueen treenitkin olivat tauolla, luin jutun oikeanlaisesta juoksemisesta.
Lyhyen nopean lenkin sijaan pitää juosta pitkään itselle miellyttävää vauhtia. Oivallus johti siihen, että syksyllä 2020 juoksin ensimmäisen puolimaratonin. Aika oli minulle hieno, seitsemän minuuttia yli kahden tunnin.
Olen yleensä itselleni aika ankara. Nyt harmittaa, että en pysty enää samaan aikaan. Toki edelleen olen ikäisekseni hyvässä kunnossa.
Nuoruuden jalkapalloharrastus jatkuu eduskunnan joukkueessa. Nuorena olin maalivahti, nyt pelaan kentällä ja saan juosta.
Entisen joukkueeni eli Koivukylän palloseuran vanhan jengin kanssa osallistun joka kesä harrastefutiksen SM-kisoihin. Tänä vuonna osallistumme turnaukseen jo 14. kerran, enkä haluaisi jäädä pois mistään hinnasta.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 28/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous