Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Jos politiikka on muuttunut viihteeksi, pitäisikö viihteen lakata viihdyttämästä?

Meryl Streepin Don’t Look Up -elokuvassa esittämä Yhdysvaltain presidentti on itse asiassa kevytversio Trumpista. Kun satiiri ei pysty enää ylittämään todellisuutta, pitää olla huolissaan, Juha Itkonen kirjoittaa.
Teksti: Juha Itkonen

Tämä ei voi olla totta. Tätä ei tapahdu oikeasti. Näin ajattelin, kun tammikuussa 2016 seisoin syrjäisellä lentokentällä Ohion laitamilla ja katselin Donald Trumpin esiintyvän kannattajajoukolleen. Kyse oli pelkästä performanssista. Narsistinen showmies viihdytti yleisöään ja loisti heiltä saamassaan lämmössä. Asiasisältöä ei ollut nimeksikään, sylki toi sanat puhujan suuhun. Mikäs siinä, ellei mies olisi ollut pyrkimässä Yhdysvaltain presidentiksi.

Niin kuin hyvin tiedämme, hän pääsi. Sen ei pitänyt olla mahdollista, mutta se oli. Koko maailma seurasi neljä vuotta hirvittävää, uuvuttavaa mutta myös kammottavalla tavalla koukuttavaa show’ta, jonka ensimmäinen tuotantokausi päättyi vallankaappausyritykseen. Nyt show on tauolla, mutta toista tuotantokautta suunnitellaan.

Käsittämätöntä kyllä, se näyttää täysin mahdolliselta. Kun show ja demokratia Yhdysvalloissa ottavat mittaa toisistaan, show saattaa hyvinkin voittaa. Ajatus on niin pelottava, että sitä on mieluummin ajattelematta, esimerkiksi pakenemalla todellisuutta johonkin fiktiiviseen tarinaan.

”Don’t Look Up ei kierrellyt vaan tuli suoraan silmille.”

Taakse jääneen vuoden viimeisinä päivinä valitsin saman tarinan kuin moni muukin, Netflixiin sopivasti ilmestyneen Don’t Look Up -elokuvan. Huomasin, että siitä puhuttiin ja että se jakoi mielipiteitä epätavallisen voimakkaasti. Sitä paitsi siinä olivat Leonardo DiCaprio ja Jennifer Lawrence, oli joululoma ja minulla oli aikaa, maksan suoratoistopalvelusta kuukausimaksua enkä ehdi katsoa juuri mitään – istahtamalla sohvalle kahden kuusitoistavuotiaan kanssa sain tavallaan vastinetta rahoilleni. En odottanut ihmeitä.

Kokemus oli kuitenkin väkevä. En väitä, että kyseessä olisi elokuvahistorian merkittävin teos. Olen nähnyt hiotumpia, tyylikkäämpiä ja hienovireisempiä. Mutta Don’t Look Up olikin suuren yleisön elokuva, kaikille ja kaikenikäisille tehty. Silti se oli rohkea ja häiritsevä ja kertoi aikamme isoimmista ongelmista, ei mistään supersankareista. Don’t Look Up ei kierrellyt vaan tuli suoraan silmille.

Selailin negatiivisia arvosteluja ja olin ihmeissäni. Omahyväinen? Alentuva? Masentava? Itsestään selvä? Vihainen, mutta toisaalta myös hampaaton? Yleisesti toivottiin hienovireisempää käsittelyä ja syvällisempiä henkilöhahmoja – asioita, joita tavallisesti kannatan, mutta tämän elokuvan kohdalla en kaivannut lainkaan. Jos julkinen keskustelu on yksiulotteista ja pinnallista, pitäisikö humoristisen elokuvan antaa siitä moniulotteinen ja syvällinen kuva? Jos politiikka on muuttunut viihteeksi, pitäisikö viihteen lakata viihdyttämästä?

Ajattelin Trumpia ja hänen tauolla olevaa show’taan. Kaikkea sitä vielä viisi vuotta sitten mahdotonta, joka on jo tapahtunut ja jonka olemme nähneet. Meryl Streepin elokuvassa esittämä Yhdysvaltain presidentti on itse asiassa kevytversio Trumpista – luovuttaisin ydinasekoodit mieluummin hänelle kuin aivan oikealle ihmiselle, jolla ne siis ovat jo olleet. Kun satiiri ei pysty enää ylittämään todellisuutta, pitää olla huolissaan.

”Aikamme ilmausta käyttääkseni tilanne on haastava.”

Mitä tulee elokuvan masentuvuuteen, jään miettimään syytöksen mielekkyyttä. Tietenkään masentuminen ei ole toivottavaa sen paremmin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisella tasolla, masentuneenahan ei pysty toimimaan. Kuitenkaan kaikkea ei koko ajan voi kääntää kepeäksi ja voimaannuttavaksi, ellei kokonaan sulje silmiään todellisuudelta. Don’t look around ei ole eettisesti hyväksyttävä strategia.

Tosiasia nimittäin on, että meillä on tässä sylissämme ilmastokriisi, lajikato ja demokratian rapautuminen, ihan vain isoimmat asiat mainitakseni. Nämä komeetan kokoiset ongelmat on mahdollista ratkaista vain globaalilla yhteistyöllä ja pitkäjänteisellä toiminnalla, mutta kaikki nykyisessä toimintaympäristössä vahvistaa leiriytymistä ja keskittyminen yhtään mihinkään on vuosi vuodelta vaikeampaa suurin piirtein kaikille. Aikamme ilmausta käyttääkseni tilanne on haastava.

Minusta elokuvan loppu ei ollut masentava, ainoastaan surullinen, ja jollain tapaa myös kaunis. Koska juuri julkaisin vähän samantapaisista teemoista Kaikki oli heidän -nimisen romaanin, hätkähdin Leonardo DiCaprion viimeistä repliikkiä. ”We really did have everything, didn’t we.”

Tämä ajatus on ilmassa. Tunnemme sen luissamme. Vielä ei kuitenkaan ole pakko vaihtaa imperfektiin.

X