Ihmiset

Taiteilija Johanna Oras: ”Tyttäremme kanssa olemme käyneet läpi vuosikausien helvetin”

Taidemaalari Johanna Oras on joutunut taistelemaan katkeroitumista vastaan, kun perhe on kokenut vastoinkäymisiä. Nyt hän ei pelkää enää mitään.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Liisa Valonen

Työmyyränä tunnettu Johanna Oras löysi itsensä yhä useammin keskellä päivää sohvalta makoilemasta. Viime keväänä tuli stoppi ja toivottomuus. Mikään ei enää huvittanut.

Taidemaalari Johanna Oras on joutunut taistelemaan katkeroitumista vastaan, kun perhe on kokenut vastoinkäymisiä. Nyt hän ei pelkää enää mitään.

”Elän kesästä kesään. Talvikaudella maalaan työt, joista kokoan seuraavan kesän näyttelyn. Jos paine nousee liikaa, tyynnyttelen itseäni ajattelemalla, että minun ei ole pakko tehdä mitään: jos ei synny, niin ei synny.

Pieni kiire ja stressi on pitänyt minut liikkeessä. Nautin tekemisen meiningistä. 30-vuotistaiteilijajuhla viime vuonna sai minut kelailemaan, miten paljon kaikkea matkan varrelle onkaan mahtunut! Luovuudessa ei koskaan ole ollut pitkiä pausseja.

Kun viimeinen juhlavuoden näyttelyni marraskuussa päättyi, keho antoi jotenkin periksi. Yhtäkkiä raajat tuntuivat painavan tonnin. Kaikkea tekemistä leimasi kummallinen tahmeus.

Alkutalvi on aina ollut minulle luovuuden kannalta vähän vaikeaa aikaa. Olenkin kehittänyt muutamia kikkoja, joilla huijaan itseni töihin. Ennen joulutaukoa jätän jonkin oikein herkullisen maalauksen­ kesken, ja sitä on ihana päästä jatkamaan.

Konsti toimi tänäkin vuonna. Toteutin tilaustöitä, joiden tekemisestä aina nautin, ja ne tuovat myös taloudellista turvaa. Meillä on monta kiinteistöä ja kulut jauhavat, syntyy taidetta tai ei.

Helmikuussa tuli sitten stoppi ja toivottomuus. Vietimme kolme viikkoa Nizzan-kodissamme, jossa etelän valo saa minut yleensä syttymään. Nyt en innostunut mistään, en lomailusta enkä maalaamisesta.

Maaliskuu, joka on normaalisti työteliäin kuukauteni, jatkui takkuisena. Yhä useammin löysin itseni makoilemasta ateljeen sohvalla tuijottamassa kattoa tai selaamassa TikTokia. Tuli syyllinen olo: miksi tässä vain laiskottelen? Pää puskee visioita, mutta ne eivät konkretisoidu.

Ensimmäistä kertaa uran aikana tuli tunne, että en vain jaksa. Minäkään en ole kone. Paniikkia se ei onneksi aiheuttanut, sillä olin saanut useita töitä valmiiksi syksyn aikana. Kesän näyttely valmistuisi ajallaan. Silti välillä havahdun: Tässäkö tämä nyt oli? Eikö mikään enää todella innosta?

Olen miettinyt, viittaavatko oireeni burn outiin vai vaihdevuosiin. Miksi luonto järjestäisi niin, että siinä vaiheessa, kun elämänkokemusta on kertynyt jaettavaksi, into alkaa hiipua? Aina viime syksyyn asti jaksoin höyrytä täysillä. Olen toteuttanut tavoitteitani ja tehnyt maalaamisen ohella kaikkea sitä, mistä olen unelmoinut: kunnostanut vanhoja rakennuksia, organisoinut erilaisia tapahtumia ja perustanut design-alan yrityksen.

Taidan olla kyltymätön. Toivon hartaasti, että moottorini hyrähtävät vielä kunnolla käyntiin.”

”Haluan pidellä kaikkia naruja”

”Edellinen näyttelyni oli aika raju. Tauluissa kuolema oli vahvasti läsnä: oli luurankoja ja synkkiä, dramaattisia värejä. Maalasin niihin kaiken sen pahan olon ja ahdistuksen, jota maailman tapahtumat ja oma elämäntilanne aiheuttivat.

Vastapainoksi kaipasin jotakin myönteistä ja kaunista. Halusin muistuttaa itseäni ja muita siitä, että on myös hyviä asioita. Siksi tämän kesän näyttely sai nimekseen Hyveiden valtakunta.

Väriskaalani muuttui huomaamatta. Sekoitan sävyjä paletilla hyvin spontaanisti, annan intuition ohjata.

Aiemmin olen suosinut murrettuja, maanläheisiä värejä. Nyt jostakin alkoi tulla sinistä ja liilaa – kirkkaita, puhtaita sävyjä.

Lue myös: Johanna Oras kertoo alkuvuoden vaikeuksista – Reijo-puolisolla tapana piristää häntä kolmella tietyllä konstilla

Violetti tunnetaan parantavana värinä, ja sitä alitajunta nyt tarjosi minulle. Sen avulla pääsin hivuttautumaan ylös syvimmästä alhosta.

Myös kylmä pinkki on minulle ajankohtainen väri. Ilahduin Barbie-elokuvan visuaalisuudesta niin paljon, että aloin suunnitella aiheesta taulua. Ostin malliksi Barbie-nukkeja, näpräsin niille asut ja asettelin ne avoautoihin istumaan. Leikki vei ajatukset pois ikävistä asioista.

Myös toukokuinen retriitti Garda-järvellä kohensi mielialaani. Ohjasin ryhmälle maalausta ja osallistuin myös meditointihetkiin. Teimme muun muassa pariharjoituksen, jossa kahden minuutin ajan jatkettiin lausetta Minä olen vapaa…

Piti miettiä hyvän aikaa, ennen kuin sain sanoitettua ajatukseni: Minä olen vapaa työskentelemään silloin kuin haluan. Minä olen vapaa maalaamaan tai olemaan maalaamatta. Minä olen vapaa tekemään arjessa valintoja välillä vain itseäni ajatellen.

Harjoituksen jälkeen oloni oli hämmentynyt. Mielestäni olen aina ollut vapaa sielu, mutta tiedostan huolehtivani läheisistäni vähän liikaakin. Haluan pidellä kaikki naruja käsissäni, minun on vaikea luovuttaa valtaa muille.”

Toisinaan Johanna yllättää itsensä haikailemasta mennyttä. – Miksei kaikki voi olla niin kuin ennen?
Toisinaan Johanna yllättää itsensä haikailemasta mennyttä. – Miksei kaikki voi olla niin kuin ennen? © Liisa Valonen

”Ryvin itsesyytöksissä”

”Minulla on taipumus vaalia mielessäni kokemiani vääryyksiä. Joudun oikein taistelemaan katkeroitumista vastaan. Välillä yllätän itseni haikailemasta menneitä: miksei kaikki voi olla niin kuin ennen?

Suurin huoli on ollut perheenjäsenistä. Reijolla todettiin viime vuonna parantumaton sairaus, keuhkofibroosi. Hän näyttää yhä terveeltä, mutta ei ole enää yhtä vahva ja väkevä kuin ennen.

Tyttäremme Olivian kanssa olemme käyneet läpi vuosikausien helvetin. Vaikeude­t alkoivat aikoinaan syömishäiriöstä, kun hän oli neljätoistavuotias. Sittemmin tilanne muuttui addiktioksi.

Alkuun emme tienneet, mistä oli kyse. Tuntosarveni olivat koholla, ja vaisto sanoi, että jokin oli vialla. Omalle lapselleen sitä on silti aika sokea. Äidit osaavat kuitenkin tarvittaessa olla myös melkoisia salapoliiseja, ja tilanne paljastui minulle kaksi vuotta sitten.

Oli helpottavaa saada viimein tietää, mitä meillä oli vastassa. Samalla oli hirvittävää seurata vierestä, kuinka juuri nupusta kukkaan puhkeamaisillaan oleva älykäs, lahjakas ja kaunis tyttäreni heittää kaiken hukkaan.

Suhtauduimme mieheni kanssa asiaan hyvin eri tavoin. Reijo luotti siihen, että pohjaton rakkaus kantaa. Minun täytyi saada toimia. Kävin kaikella tarmollani ongelman kimppuun, soittelin asiantuntijoille ja luin kirjallisuutta. Yritin puhua järkeä tyttärelle.

Puimme Reijon kanssa aihetta lähes päivittäin, ja se koetteli suhdettamme. Minä ryvin itsesyytöksissä: olenko ollut liian ankara ja vaativa äiti?

Ammattilaisen kanssa juteltuani sain synninpäästön. Kyllä vanhempi saa odottaa, että lapsi käyttää lahjojaan. Ei pidä hyväksyä sitä, että epäonnistumisen pelossa toinen menee aina sieltä, missä aita on matalin. Se on alisuoriutumista.

Nyt mieli on kiitollinen. Näyttää siltä, että pitkä kamppailu on vihdoin ohi ja 25-vuotias Olivia on päässyt jaloilleen. Hän vastaa perustamani yrityksen, Kallary Designin, markkinoinnista.

Vanhemmiten minusta on tullut fatalisti. Otan vastaan sen, mitä annetaan. En pelkää enää oikeastaan mitään.”

”Huolet eivät valvota öisin”

”Pohjimmiltaan suhtaudun kai asioihin lopulta aika kepeästi. Huolet eivät valvota minua öisin. Jos itken, itken päivällä yksin ateljeessa. Viimeksi taisin tosin tirauttaa muutaman haikeuden kyyneleen hääpäivämme alla Reijon vanhimman tyttären olkaa vasten. Se kevensi mieltä.

Enemmän nauran kuin itken. Nauruni on kovaääninen ja purskahtaa ilmoille usein väärään aikaan. Reijo yrittää hyssytellä: vähän hiljempaa nyt.

Näen vakavatkin asiat usein mustan huumorin kehyksissä. Perheessämme on käynnissä jatkuva roustaus, kun heitämme hyväntahtoista herjaa toisistamme. Minua saa piikitellä ja sohia arkoihinkin paikkoihin, kestän melkein mitä vaan.

Mutta se sattuu, kun Reijo joskus sanoo, että ajattelen vain itseäni. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta, minähän nimenomaan huolehdin kaikista ja kaikesta. Taiteilijan työn kannalta minun täytyy kuitenkin olla terveellä tavalla itsekäs, muutoin ei synny mitään.

Sanalla itserakkaus on suomen kielessä kielteinen kaiku. Mutta kyllä ihmisen pitää rakastaa itseään voidakseen rakastaa muita. Tämän ikäisenä voin jo myöntää sen reilusti.

Julkikuvani on ristiriitainen. Näyttelyissä vieraat tulevat usein sanomaan: ’Ai, sinä oletkin mukava’. Aivan kuin se olisi heille yllätys.

Nuorena olin ujo ja epävarma ja siksi hyvin pidättyväinen. Kun aloimme seurustella Reijon kanssa ja edustaa yhdessä, seisoin yleensä tuppisuuna vieressä. Punastuin, jos joku kysyi minulta jotakin. Lämpenen hitaasti uusille ihmisille.

Viime kesänä Kosken taidekartanolle tuli apulaiseksi viisitoistavuotias nuori nainen. Olimme ehtineet jutella hetken, kun hän totesi, että ’sinä Johanna et taida olla kovin räväkkä’. Melkein kahvikuppi putosi kädestä. Niin mielelläni kuin olisinkin elegantti ja hillitty, oikeasti olen kaikkea muuta. Tutussa seurassa rentoudun.

Aiemmin en uskaltanut avata sisintäni, koska pelkäsin, ettei minusta pidetä. Nykyään ohitan tyynesti huonot puoleni ja syleilen ilolla hyviä.”

”Hevin emme eroa”

”Toukokuussa tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä, kun menimme naimisiin. Juhlimme sitä uusimalla vihkivalamme, samoin kuin kymmenen ja kaksikymmentä vuotta sitten. Hääpuku vähän kiristi, mutta mahtui sentään päälle. Häävalssina soi Valkea ruusu, jonka Reijo silloin aikoinaan lauloi minulle. Nyt sen esitti Kyösti Mäkimattila.

Varsinaisena hääpäivänä olin kai niin jännittynyt, että muistikuvani ovat hatarat. Katselin jokin aika sitten videotallenteen ja hidastin siinä kohdalla, kun Reijo pujotti sormuksen sormeeni. Timantilla ja smaragdeilla koristeltu rengas oli ilmeestäni päätellen hyvin mieleinen.

Lue myös Kotiliesi.fi: Taiteilija Johanna Oras tasapainoilee taloudellisen epävarmuuden kanssa: ”Usein tuntuu, että elämme Reijon kanssa kädestä suuhun”

Kun käännyimme yleisöön päin, kasvoiltani paistoi voitonriemu: sainpas! Jouduin nimittäin näkemään hieman vaivaa saadakseni Reijon uskomaan liittoomme. Onhan meillä ikäeroa liki neljännesvuosisata.

Katsoin Reijoa silloin ylöspäin, ja katson edelleen. Ihastuin aikoinaan hänen kuninkaalliseen olemukseensa, karismaan, joka täyttää huoneen. Kun liikumme yhdessä, ihmiset huomaavat aina ensin Reijon. Vasta sen jälkeen katse pyyhkäisee minuun: kukas hänellä on mukanaan? Olivia on perinyt isänsä ryhdin ja asenteen.

Naimisiin menimme sillä mielellä, että hevin emme eroa. Suurimpia vastoinkäymisiä ovat olleet Reijon kahden lastenlapsen tapaturmaiset kuolemat sekä hänen tyttärensä menehtyminen vakavaan sairauteen.

Surusta selviytyminen on meille elämänmittainen prosessi. Olen yrittänyt auttaa ja tukea Reijoa, mutta hänellä on taipumus sulkea kipeät tunteet sisäänsä.

Menetysten jälkeen jotkut tuttavat ottivat etäisyyttä, kun eivät tienneet, kuinka meihin pitäisi suhtautua uudessa tilanteessa. Läheisimmät ystävät ovat pysyneet rinnalla. Onneksi suru ei ole tappanut iloa. Ne voivat elää rinnakkain samassa persoonassa.

Ajan kuluessa rakkaus muuttaa muotoaan. Sen pitää antaa tapahtua. Tutustuessamme olin niin ihastunut Reijoon, että vatsanpohjassa kipristeli.

Nykyään suhteemme perusta on luottamus ja huumori. Tiedän, että Reijo pysyy rinnallani, tapahtuu mitä tahansa. Yhdessä nauraminen kutittaa sisuskaluja yhtä ihanasti kuin rakastuminen aikoinaan.”

X