Koira vetäisi tosissaan talutushihnaa, ja sormeen sattui pahasti – siitä alkoi Miiran kroonisen kivulias elämä: ”Kehoni kykenee vielä paljoon”
Eläintenkouluttaja Miira Hellsten, 48, ei ole antanut kroonisen kivun määrittää koko elämää. Tärkeä omaishoitaja on parsonrussellinterrieri Pihta.
– Olen tietoisesti lukenut inspiroivia tarinoita ihmisistä, jotka ovat joutuneet luopumaan paljosta, mutta säilyttäneet elämänvoimansa.
Eläintenkouluttaja Miira Hellsten, 48, ei ole antanut kroonisen kivun määrittää koko elämää. Tärkeä omaishoitaja on parsonrussellinterrieri Pihta.
”Rakkauteni luontoa ja eläimiä kohtaan kumpuaa jostakin hyvin varhaisesta. Olen kotoisin Lappeenrannasta, mutta vietin lapsuuden kesinä aina joitakin viikkoja sukulaisten maatiloilla Kesälahdella. Ruokin vasikoita ja harmistuin siitä, kun niitä pidettiin pihassa lyhyihin naruihin kytkettyinä. Itkin joka kerta, kun eläimiä vietiin teuraaksi.
Isän mielestä omasta koirasta olisi ollut liikaa vaivaa, joten hyysäsin naapurin saksanpaimenkoiraa, jota muut pelkäsivät. Ymmärsin, että räyhäävä koira ei ollut paha, ainoastaan epävarma ja pelokas.
Kissoja minulla on ollut aina, mutta ensimmäinen koirani tuli elämääni vasta vuosituhannen alussa opiskellessani yhteiskuntapolitiikkaa Jyväskylän yliopistossa. Energinen suomenpystykorva-sekoitus, jonka silloinen poikaystävä jätti hoitooni, tuhosi opiskeluyksiössäni ainakin yhdet silmälasit, kasan kirjoja ja paljon muutakin irtaimistoa.
Tein opiskeluaikana ja valmistumiseni jälkeen töitä toimittajana. Kun lähdin hakemaan koirankouluttajalta apua oman koirani käytöksenhallintaan, kiinnostuin alasta niin, että valmistuin vuonna 2007 eläintenkouluttajaksi.”
”Asia on selvä”, ilmoitti kivunhoidon erikoislääkäri
”Perustin tuolloisen puolisoni Tommin kanssa kissa- ja koirakoulu Heiluvan Hännän. Vuonna 2009 jouduin kolmekymppisenä vakavaan työtapaturmaan. Kesken koulutustunnin bernhardinkoira pääsi irti omistajaltaan ja lähti jylistämään kohti minua ja vierelläni istunutta koiraani Jokia.
Olin käärinyt Jokin kangashihnan ajattelemattomasti kämmeneni ympärille, ja kun Joki tulijaa säikähtäessään hypähti koko 40 kilon painollaan refleksinomaisesti taaksepäin, hihna kiristyi ja oikean käteni keskisormen nivelkapseli hajosi pirstaleiksi.
Adrenaliinin voimin vedin tunnin loppuun ja vielä seuraavankin, päivän viimeisen. Kipuilin yön, ja seuraavana päivänä käteni lastoitettiin terveysasemalla.
Tämä osoittautui myöhemmin suureksi virheeksi: jos kättä olisi kuntoutettu liikuttamalla, kipu ei todennäköisesti olisi kroonistunut.
”Vasta tuolloin lääkäri huomasi tutkia käden lisäksi olkapääni.”
Tapaturman jälkeen yritystoiminta jatkui siten, että Tommi ja muut firmani kouluttajat tekivät aluksi minunkin tuntini. Onneksi suurin osa omista asiakkaistani ymmärsi tuolloin ja ymmärtää vieläkin, että saatan joutua kipukohtauksen iskiessä perumaan tunteja lyhyelläkin varoitusajalla.
Kun onnettomuudestani oli kulunut jo useampi kuukausi, kipuilin vieläkin. Käsi leikattiin kerran, tuloksetta. Pahinta epätietoisuuden ohella oli se, että ajan kuluessa oireiden alettiin epäillä olevan omassa päässäni. Jouduin monesti selittämään lääkäreille kaiken olevan työssä ja parisuhteessa enemmän kuin hyvin ja että en ollut masentunut. Kättä vain särki hetkittäin aivan sietämättömästi.
Puolitoista vuotta onnettomuuden jälkeen hakeuduin kivunhoitoon erikoistuneeseen yksityissairaalaan. Vasta tuolloin lääkäri huomasi tutkia käden lisäksi olkapääni. ”Asia on selvä. Sinulla on CRPS I -kipuoireyhtymä”, hän ilmoitti minulle varttitunti vastaanotolle saapumisestani. ”Anteeksi, mikä?” ihmettelin ääneen.
”On nöyryyttävää vakuutella, että en ole lääkkeiden väärinkäyttäjä.”
Liityin potilasyhdistykseen ja Facebookin vertaisryhmään, mutta suurimman avun koen saaneeni kuntoutuksesta. Käden on annettava olla rauhassa, jotta kohtaus ei laukeaisi, mutta kivusta suppuun menneitä muita lihaksia voidaan hoitaa. Käsittelyn jälkeen tuntuu hetken siltä kuin leijuisin painottomana.”
Seksi ja kuntopyöräily katkaisevat joskus kivun
”Diagnoosista huolimatta olen joutunut taistelemaan saadakseni riittävän tehokkaan lääkityksen pahimpiin kohtauksiin. On nöyryyttävää vakuutella sairaalan päivystyksessä hoitohenkilökunnalle, että en ole lääkkeiden väärinkäyttäjä tai narkomaani pyytäessäni kipupiikkiä.
Onneksi en ole joutunut taistelemaan yksin. Nykyisen puolisoni Simon kanssa aloin seurustella vuonna 2010. Tiesimme toisemme jo nuoresta, mutta nyt huomasimme, että olemme molemmat luonto- ja eläinrakkaita vegaaneja ja kartamme kulutuskeskeisestä elämää.
On suuri lahja löytää rinnalle ihminen, joka ei pelkää kipuiluani – kun pahimpina hetkinä makaan sikiöasennossa kellarikerroksen sohvalla, tuijotan elokuvaa ja haen aivoille mielihyvää jäätelöstä odottaessani lääkkeiden vaikuttavan. Perheeseemme kuuluu lisäksi Etelä-Afrikasta adoptoimamme alakouluikäinen lapsi.
Valtaosan ajasta CRPS-kipu pysyy siedettävänä varotoimilla, joissa tärkeässä roolissa on parsonrussellinterrierini Pihta. Haistaessaan kohtauksen olevan tulossa se nuolaisee ja nuuskuttaa erityisesti kipeää kohtaa kädessäni.
Joskus onnistun katkaisemaan kipukohtauksen lääkkeittä polkemalla kuntopyörää – urheileminen vapauttaa kehoon hyvän mielen hormoneja aivan kuten seksin harrastaminen tai harvoin nautittu lasillinen punaviiniä.
”Tiedän, miltä sinusta tuntuu”, on hyvää tarkoittava lause, jota en koskaan sanoisi toiselle kipukroonikolle. En koe kivun karaisseen minua ihmisenä, mutta paremman eläintenkouluttajan se on minusta tehnyt. Aistin herkemmin nelijalkaisten kipua niin työssäni kuin kotonakin.
Vaikka en pysty enää näyttelemään harrastajateatterissa tai lähtemään kiipeilyreissuille, keskityn tekemään niitä asioita, joihin vielä kykenen. Metsäkävelyillä koirien ja kissojen kanssa sekä rally-tokoa ja noseworkia harrastaessani koen olevani voimakas – kehoni kykenee vielä paljoon.
Nyt suunnittelen puolisoni kanssa elokuista vaellusretkeä Lappiin. Jollekin patikointi saattaa olla itsestäänselvyys ja pikkujuttu, minulle kipukroonikkona se on haaveiden täyttymys.”
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous