Ihmiset

Rauhanvälitystyötä Nepalissa ja Etelä-Sudanissa tehnyt Johanna Poutanen: ”Kyynistyneenä en voisi enää tukea muita”

Rauhanvälitystyöstä tuli Johanna Poutasen haave jo nuorena. Vuodet Etelä-Sudanissa kuitenkin opettivat, että tietty voimattomuus on työssä aina läsnä. Yksittäiset edistysaskeleet, kuten naisten aseman parantuminen, saavat jatkamaan.
8.12.2018 Teksti: Tyyne Pennanen Kuvat: Niclas Mäkelä/Otavamedia ja Johanna Poutasen kotialbumi

”Kaikki, joilla on amerikkalaiset passit, menkää oikealle puolelle jonoon”, huomioliiveihin pukeutunut mies huusi.

Oli 17. päivä joulukuuta vuonna 2013, ja Etelä-Sudanissa oli puhjennut sisällissota. Sekasorron keskellä lentokenttä oli saatu auki, ja ulkomaalaisia evakuoitiin maasta. Yksi heistä oli suomalaisen konfliktinratkaisujärjestö CMI:n kenttäkoordinaattori Johanna Poutanen, 37.

Johanna pääsi amerikkalaisten lennolle, ja kone nousi ilmaan. Sydäntä puristi: paikalliset kollegat eivät pystyneet pakenemaan. Hän oli tehnyt parhaansa auttaakseen heitä, ja tällä hetkellä he ajoivat perheidensä luokse. Toisaalta hän tiesi, ettei ollut hyötyä jäädä. Hän ei ollut lääkäri tai sairaanhoitaja vaan rauhantyön asiantuntija tilanteessa, joka oli mennyt umpisolmuun.

Taakse jäivät pääkaupunki Juban tyhjät kadut ja lentokenttä, joka kuhisi pakenevista ihmisistä.

Hän palaisi vielä takaisin, sillä hänen työnsä oli kesken.

Patologinen optimisti

”Senkin rauhanvälittäjä!” viisi vuotta vanhemmalla veljellä oli tapana pilkata sisartaan. Veljeä ärsytti sovitteleva pikkusisko, jolla oli tapana tulla väliin, jos veli otti yhteen äidin kanssa.

Johanna varttui Savonlinnassa sihteeriäitinsä ja veljensä kanssa.

Oli myös isoäiti, joka oli Johannalle rakas. Hän oli sinnikäs nainen, joka oli varttunut köyhissä oloissa.

– Silti hän osasi arvostaa sitä, mitä on, ja nauttia arjen pienistä asioista. Häneltä opin, että elämässä voi kiinnittää huomion myönteisiin asioihin. Kaverit kutsuvatkin minua patologiseksi optimistiksi.

Koulumenestys siivitti Johannan kansainväliseen lukioon Yhdysvaltoihin New Mexicoon ja ensimmäistä kertaa elämässään monikulttuuriseen ympäristöön.

Vähän matkustaneelle tytölle se oli kulttuurisokki.

– Ihmiset kysyivät, että mitä kuuluu, ja kun aloin kertoa, he olivatkin jo lähteneet.

Erilaisten ihmisten kohtaaminen oli hyvä oppi tulevaisuuden työtä ajatellen.

– Meidän kristillisessä kulttuurissamme opetetaan, että kohtele toista niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Monikulttuurisessa ympäristössä sitä ei voi kuitenkaan siirtää kirjaimellisesti käytäntöön, koska miten haluaa itseään kohdeltavan riippuu paljon kulttuurisesta taustasta, Johanna sanoo.

Johanna keskustelee eteläsudanilaisen nuorisojohtaja Maryn kanssa keväällä 2015 nuorten mahdollisuuksista saada äänensä kuuluviin Etelä-Sudanin rauhanprosessissa.

”Nepalissa jouduin kasvattamaan paksumpaa nahkaa”

Johanna pääsi opiskelemaan valtiotieteelliseen tiedekuntaan valtio-oppia. Opintojen aikana alkoi kirkastua, että hän haluaa tehdä työtä konfliktinratkaisun parissa. Siinä työssä hän pystyisi yhdistämään asioita, joista oli kiinnostunut: politiikkaa, historiaa, antropologiaa ja kansainvälisiä suhteita.

Ja olihan kyse myös kiinnostavasta kansainvälisestä työstä. Mutta tärkeintä oli olla oikeasti hyödyksi.

– Esimerkiksi kehitysyhteistyössä tehdään tärkeää työtä, mutta valitettavasti vieläkin näkee jonkin verran sitä, että maksetaan hyviä palkkoja kansainvälisille tekijöille, vaikka voitaisiin käyttää paikallisia asiantuntijoita. Sen sijaan rauhanprosesseissa kolmannen, puolueettoman osapuolen läsnäolo on tärkeää. Sen työn pystyin perustelemaan itselleni.

Vuonna 2008 hän lähti suomalaisen järjestön kautta rauhanrakennustöihin Nepaliin. Se oli kova koulu. Vaikka rauhanvälittäjä on kaikkien osapuolten puolella, hän joutuu tekemään päätöksiä, jotka eivät miellytä jokaista.

– Minulla on taipumusta siihen, että haluaisin kaikkien olevan onnellisia ja tyytyväisiä, mutta Nepalissa jouduin kasvattamaan paksumpaa nahkaa.

Kolmen Nepalissa vietetyn vuoden jälkeen Johanna palasi Suomeen, pääsi töihin CMI:hin ja lähti tammikuussa 2013 Etelä-Sudaniin.

”Vasta Suomessa aloin käsitellä pelkoa”

Maailman nuorin valtio oli kaksi vuotta aikaisemmin itsenäistynyt Sudanista. Meneillään oli hauras prosessi, jossa yritettiin rakentaa uutta valtiota.

Johannan tiimiin kuului kaksi paikallista kollegaa ja projektipäällikkö, joka oli Keniassa Nairobissa. Tiimi teki yhteistyötä eteläsudanilaisten nuorten ja naisjärjestöjen kanssa.

– Työ nuorten kanssa oli tärkeää, koska eteläsudanilaiset ovat nuori kansa. Naisilla puolestaan on marginaalinen rooli yhteiskunnassa, ja he kaipasivat asemaansa kohennusta.

Lisäksi Johanna kollegoineen oli osa isompaa kansainvälistä tiimiä, joka pyrki luomaan dialogia riitaisan pääpuolueen sisällä.

Koti oli pääkaupungissa Jubassa. Talossa asui kaksi muuta kansainvälisissä organisaatioissa työskentelevää ulkomaalaista ja vuokraisäntäperhe. Taloa ympäröi korkea muuri, ja vartijoina oli koiria.

Johanna kiersi paikallisten kollegojensa ja naiskansanedustajien kanssa maata. Tarkoitus oli, että nämä pääsisivät tapaamaan tavallisia ihmisiä ja kuulemaan heidän huoliaan. Matkaa taitettiin isolla maasturilla kuoppaisia, punaruskeita hiekkateitä pitkin. Joskus he ohittivat pienen kylän, joskus karjaleirin. Kerran tietä pitkin kulki joukko paikallisia miehiä, joilla vanhojen perinteiden mukaan ei ollut yllään rihman kiertämää.

Kaikesta työstä huolimatta presidentin ja varapresidentin välinen valtataistelu purkautui lopulta konfliktiksi.

15. joulukuuta 2013 Johanna heräsi aamulla ammuskeluun ja kranaattien ääniin. Hän oli vuokraisäntiensä kanssa jumissa talossa, jossa onneksi oli vesi- ja ruokavarastot.

Jubassa oli sotatila ja täydellinen kaaos. Pian naapuri tuli paniikissa Johannan asunnolle. Nainen oli matkustanut kaupungin halki ja nähnyt, miten ihmisiä teloitettiin kaduilla. Konflikti, jossa oli alun perin ollut kyse valtion heikkoudesta ja valtaapitävien taistelusta maan luonnonrikkauksista, oli leviämässä heimojen väliseksi väkivallaksi.

– Huolestuttavinta on, kun konfliktialueella alkaa heimoutuminen. Silloin ihmisten välille kasvaa syviä kuiluja, Johanna sanoo.

Kolmantena päivänä lentokenttä kuitenkin avattiin.

– En pelännyt, sillä oli vain pakko toimia. Tiimin kesken järjestimme evakuoinnin ja autoimme toisiamme. Vasta Suomessa aloin käsitellä pelkoa. Tapahtumat tulivat uniini. Uutenavuotena säpsähdin ilotulitusta.

Paneelikeskustelu huhtikuussa 2017. Vasemmalta CMI:n neuvonantajat João Gomes Porto ja David Kapya.

”Oli parempi lähteä, ennen kuin kyynistyisin”

Kolme viikkoa myöhemmin Johanna palasi Jubaan. Hän halusi auttaa, ja kun paluusta oli neuvoteltu työpaikalla ja turvallisuusriskit kartoitettu, hän sai luvan lähteä.

Turvallisuustilanne maassa oli kuitenkin heikentynyt. Kaupungissa oli ulkonaliikkumiskielto iltakuuden jälkeen, ja ulkona ammuskeltiin usein. Maan turvallisuusjärjestelmä alkoi murentua ja rikollisuus lisääntyi.

Silti Johanna kiersi maata, mutta huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Vastaan tuli usein aseistautuneita miehiä niin Jubassa kuin sen ulkopuolellakin.

– Meillä ei ollut koskaan aseistautunutta turvatiimiä mukana. Perussääntö on, että avustusjärjestöjen työntekijät kulkevat aseettomina.

Eräältä matkalta mieleen jäi nainen, joka oli menettänyt meneillään olevassa konfliktissa miehensä ja poikansa. Silti hän halusi sitoutua rauhan solmimiseen koska toivoi, ettei kukaan joutuisi kokemaan sitä, mitä hän oli kokenut.

– Ne olivat raastavia kohtaamisia, Johanna muistelee.

Lopulta väkivalta tuli kotiovelle, kun Johannan kotitalon edessä tapahtui aseellinen ryöstö.

– Olin elänyt intensiivisiä vuosia mutta aloin miettiä, mihin maa on menossa. Oli parempi lähteä, ennen kuin kyynistyisin tilanteen suhteen, koska silloin ei voi olla enää rakentavana tukena muille. Jos kansainvälinen työntekijä päättää jäädä kohdemaahan kyynistymisestä huolimatta, hän ei mielestäni kunnioita paikallisia asukkaita.

Etelä-Sudanissa kului kaikkiaan kaksi ja puoli vuotta. 2015 Johanna sai opiskelupaikan Harvardista ja lähti sinne etsimään uusia ajatuksia työhönsä.

Konfliktien ratkaiseminen sekä yhteiskunnallisella tasolla että yksityiselämässä vaativat kykyä kommunikoida. – Pitää vain osata puhua asiat halki.

”Työni merkitys on yksittäisissä edistysaskelissa”

Sen jälkeen tilanne Etelä-Sudanissa on näyttänyt vuosi vuodelta toivottomammalta. Tähän mennessä väkivaltaisuuksiin ja nälänhätään on menehtynyt arviolta noin 400 000 siviiliä, mikä on suurin piirtein saman verran kuin Syyriassa. Siviilejä on pahoinpidelty, raiskattu, kidutettu ja poltettu elävänä.

Tänä syksynä kirjoitettiin rauhansopimus, mutta moni epäilee sen kestävyyttä.

– Tie kestävään rauhaan on pitkä. Työni merkityksellisyys on yksittäisissä edistysaskelissa. Tukemme ansiosta esimerkiksi naisparlamentaarikot vahvistivat asemiaan ja puoluejohtajat myönsivät ensimmäistä kertaa vastuunsa kriisin syntymisestä. Mutta tietty voimattomuus on tässä työssä aina läsnä.

Nuoruuden idealismi on vuosien varrella karissut: vanhemmiten Johanna on oppinut, että rauhanprosesseissa on kyse myös isojen maiden valtapolitiikasta. Etelä-Sudan ei tällä hetkellä kiinnosta suurvaltoja, ja siksi sen puolesta tehdään niin vähän.

Nyt Johanna asuu Suomessa ja vetää CMI:n Naiset ja rauhanvälitys -tiimiä. Sen tarkoituksena on saada enemmän naisia mukaan rauhanprosesseihin. Viimeisten viidentoista vuoden aikana rauhansopimusten allekirjoittajista vain kaksi prosenttia on ollut naisia.

– Edelleen ajatellaan, että miehet, jotka ovat sotineet, päättävät rauhasta. Rauhanneuvotteluissa ei kuitenkaan keskustella vain aselevosta vaan myös taloudellisista ja yhteiskunnallisista asioista, jotka koskevat kaikkia. Sitä paitsi monissa aseellisissa liikkeissä on mukana naisia, joiden kokemus jää aika usein marginaaliin.

Välillä Johannaa turhauttaa, miten paljon naisten aseman parantamisesta puhutaan ja miten vähän sen eteen toimitaan. YK julisti vuonna 2000, että naisia ja tyttöjä on suojeltava aseellisissa konflikteissa ja naisia on saatava mukaan rauhanprosesseihin. Silti vain vähän on muuttunut päätöslauselman jälkeen.

– Rauhanprosesseihin menevästä rahallisesta tuesta vain alle kaksi prosenttia menee naisten aseman parantamiseen rauhanneuvotteluissa.

Haastattelun jälkeen Johanna lähtee lentokentälle: hänellä on työasioita Palestiinassa. Perheettömänä hän on vapaa matkustamaan ja asumaan ulkomailla. Minne hän aikoo seuraavaksi?

– Nyt on hyvä täällä. Lähden vasta sitten, kun ajatus on kypsynyt, ja tiedän, missä osaamiselleni olisi käyttöä.

Kenttävierailu karjaleirillä Etelä-Sudanin Lakes-osavaltiossa kesällä 2013 oli osa CMI:n tukemaa paikallisdialogihanketta.

Johanna Poutanen, 37

Työ: Naiset ja rauhanvälitys -tiimin vetäjä Martti Ahtisaaren vuonna 2000 perustamassa konfliktinratkaisujärjestö CMI:ssä.

Asuu: Helsingissä.

Perhe: Veli perheineen ja ystävät.

Harrastukset: Jooga, pyöräily, lukeminen.