Elämän vaikeita päätöksiä

Olen jo tovin miettinyt, että kuinka täällä blogissani kertoisin elämän muutoksistani?

Olen lykännyt ja lykännyt, sillä en oikein ole tiennyt, että kerronko ihan omassa postauksessaan vai jonkin postauksen yhteydessä? Loppujen lopuksi päädyin ihan omaan postaukseen.

Kuva kesältä 2012

Aloitin kesällä 2012 oppisopimuksella opiskelun parturi-kampaajaksi. Kaikkihan lähti siitä, että etsin paikkaa talvella 2012 ja pääsin juuri sinne minne halusinkin. Olin 3-vuotiaan tytön äiti ja töissä Kotkan kaupunginteatterilla. Tein toisinaan kuvausmeikkaajan keikkoja ja konsultin keikkoja Sokoksilla. Minulla tosin oli sen verran monta rautaa tulessa, että en voinut aloittaa opiskelua, kun vasta heinäkuussa 2012. Alkukesällä minulla oli keikkoja, Chicks’n’Cars -kalenteria ja Haminan kesäteatterin proggis.

Keväällä sitten havahduin rintojen arkuuteen, armottomaan väsymykseen, finneistä kukkivaan naamaani ja viimeisenä kamala pahoinvointi. Arvaattekin missä tilassa olin? Minä odotin meidän Veetiä. Ensin panikoin, että kuinka käy alkavien opintojen? Kuinkas käy teatterin hommien? Olen luvannut yhtä sun toista tietämättäni tulevasta. Niin odotettu raskaus, mutta silti se hetkellisesti laittoi suunnitelmat sekaisin.

Kun alkusekavuudesta asiat selkiytyi, niin opintoihin sovittiin tauko ja teatterille saatiin minulle tuuraaja. Aloitin opiskelun heinäkuussa 2012. Syyskuussa olikin sitten hullunmylly valmis, kun minulle aukeni mahdollisuus myös Leijonasydän elokuvan maskeerauksiin ja Kotkan kaupunginteatterilla jatkui kesätauon jälkeen musikaali Cabaret. Tein raskaana ollessa aivan hirveästi töitä. Olin paljon pois kotoa, enkä nähnyt tytärtäni juuri ollenkaan. Sunnuntait olivat vapaapäiviäni, mutta ne nukuin väsymystäni. Näin jälkeenpäin, kun mietin, niin ihmettelen, että kuinka minä pystyin päivittämään blogiani niin tiiviisti?

3-vuotias tyttäreni Milla ensimmäistä kertaa äitinsä kampaajapenkissä

Jaksoin kuitenkin, kun tiesin, että äitiysloma koittaa marraskuussa. Sitten minulla on aikaa olla tyttäreni kanssa, aikaa levätä, aikaa valmistautua siihen, että perheessämme olisi pian uusi jäsen. Hassua on se, että tasan vuosi sitten minulla alkoi äitiysloma. En tarkoituksella ajoittanut postaustani juuri tälle päivälle, se on sattumaa.

Äitiysloma meni nopeasti ja en palannutkaan takaisin ihan niin aikaiseen, kun aluksi olin suunnitellut. Kesällä kuitenkin tein joitakin päiviä ja elokuussa palasin takaisin täysipainoisesti.

Kaikki ei mennytkään ihan niin, kuin olin alunperin kuvitellut. Minä en jaksanutkaan. Siis mitäh? Ihan oikeasti minä en jaksaisi ja selviytyisikään siitä mihin olen ryhtynyt? Aluksi kielsin itseltäni kaiken. En kerta kaikkiaan voinut hyväksyä ajatusta, että en henkisesti jaksa. En halunnut olla erossa niin paljon vauvastani ja leikki-ikäisestä tyttärestäni, jonka kanssa loin uudestaan äiti-tytär-suhteen äitiyslomalla ollessani. Väsyin valtaviin paineisiin jokapäiväisessä opiskelussani/työssäni. Saattoi tosiaan mennä kaksikin päivää, että en nähnyt Veetiä. Veeti nukkui, kuin lähdin ja kotiin tultuani hän oli taas untenmailla.

Minun oli kohdattava faktat ja tehtävä päätös. Päätös oli vaikea, todella vaikea, sillä koin olevani luovuttaja, jos lopetan opiskelun kesken. Vaa’assa painoi kuitenkin lapset, jotka tarvitsevat äitiänsä ja äiti, joka tarvitsee lapsiansa. Punnitessani vaihtoehtoja totesin, että kuuntelen sydäntäni. Sen ääntä kuuntelemalla tekee aina oikein ja sitä päätöstä harvemmin katuu. Mietin, että en ole koskaan kuullut kenenkään sanoneen, että tulipa tehtyä liian vähän töitä elämässä ja oltua liian paljon omien lasten kanssa. Toisinpäin kuulee ihmisten harmittelevan jälkeenpäin. Tiedän, että en tule katumaan lasteni kanssa vietettyä aikaa, joka kuitenkin kestää niin pienen hetken. Lapset ovat niin pienen hetken lapsia, että siitä pitää nauttia ja olla läsnä. Nyt on se aika, kun kasvatan taimilleni vahvat juuret, jotta he pysyvät pystyssä kaikissa elämän tuulissa ja myrskyissä.

Kun päätös oli tehty, niin oli aika laittaa se toteen. Yksi vaikeimpia paikkoja minulle myöntää avoimesti, että en pystynytkään siihen. En jaksanutkaan ja joudun luovuttamaan.

Viimeistä opiskelijapäivää varten toin työpaikalleni ”läksiäiskakkua”, jonka tätini oli taiteillut.

Päiväni ei kuitenkaan ollut viimeinen siellä, sillä jatkan kuitenkin edelleen meikkaajana, mutta en ole enää kampaajaopiskelija. Lisäksi olen vähemmän töissä. 

Olen nyt ollut muutaman viikon enemmän kotona ja se näkyy lapsistani. He ovat iloisempia ja muutenkin levollisempia. Minäkin voin paremmin, kun saan keskittyä heihin käymällä vähemmän töissä. En halua olla 100% kotiäiti, vaan juuri näin osa-aikaisesti työssä käyvä äiti. Kun lapseni ovat isompia ja he itsenäistyvät, niin minä kyllä ehdin silloin opiskelemaan ja tekemään töitä. Nyt koen tärkeimmäksi olla lasteni kanssa. Harrastelen tätä blogiani ja teen osa-aikatöitä.

Hieman harmittaa, että tämä kakku ei ollutkaan valmistujaiskakkuni, vaan se oli läksiäiskakku opiskelustani.

Hienoja yksityiskohtia tätini kehitti kakkuun. Minun pitäisi postata joskus kakkupostaus tätini taideteoksista, sillä arvatkaa olenko enää aikoihin itse tehnyt täytekakkuja, kun läheltä löytyy tälläinen osaaja?

Minä pakkaan kammat ja sakset odottamaan sitä parempaa ajankohtaa elämässäni. Toki minä opittuja taitoja käytän omien lasten, mieheni ja äitini hiuksiin. En halua, että kaikki opittu taito unohtuu. Ehkä minä jonakin päivänä vielä olen myös parturi-kampaaja.

Olen huomannut, että kaikella on tarkoituksensa. En ehkä vielä näe suoranaisesti mikä tarkoitus oli aloittaa opiskelu ja lopettaa kesken? Ehkä tarkoitus oli käydä taas yksi osa-alue elämänkoulussa, jossa minä tutkin itseäni uudestaan ja laitan omat asiani tärkeysjärjestykseen. Opin paljon uutta itsestäni ja voimavaroistani. Olin selkeästi yliarvioinut henkisen ja fyysisen jaksamiseni.

En tiedä osaako kukaan samaistua minuun? Käykö kukaan muu teistä jotain läheltä liippaavaa läpi elämässään parhaillaan? Onko koskaan tullut haukattua liian isoa palaa?