”Isä, toivon että olisit pieni”

Hei, hyvä ystäväni empi asiaa pitkään, mutta halusi lähettää sinulle tarinansa liittyen isä-teemaan. Hän ei halunnut lähettää tätä omalla nimellään. Lähetän sen tässä siksi hänen puolestaan:

”Olen kahden yrittäjän ja alkoholi-ongelmaisen vanhemman lapsi. Äidilläni on todettu alkoholiriippuvuus sekä epävakaa persoonallisuushäiriö narsistisin luonteenpiirtein. Minun ja sisarusteni lapsuus oli vaikea, sillä koti ei tarjonnut tukea ja turvaa, vaan olan kohautuksia, ongelmien täydellistä sivuuttamista ja muiden syyttämistä niistä.

Isäni oli oman sisaruskatraansa nuorin, maatalon poika jossa kyti suuruudenhullu, opportunistinen visionääri, joka kyllästyikin nopeasti tuttuihin kulmiin nuorena ja lähti kaupunkiin. Hän tapasi äitini eräänä kosteana juhannuksena, istui tämän kanssa pakettiauton etupenkillä ja ajoi autoa Kalajoelle. Samalla reissulla hän antoi jo äidilleni sormuksen. Tabloidit kuvailisivat suhdetta salamarakkautena, minä opportunistisuutena.

Äitini isä oli nimittäin rikas. Hän oli jykevä yritysjohtaja, joka oli raivannut tiensä menestykseen käymällä kouluja Helsingissä ja aloittamalla työn tekonsa oppipoikana. Ja koska hänellä oli vain kaksi tytärtä – äitini ja tätini – , hän tarvitsi miesperillisen yritykselleen. Menestyvälle sellaiselle.

Isäni näki mahdollisuuden – hän voisi helposti kivuta huipulle ilman, että hänen tarvitsisi tehdä sen kummempaa kuin sanoa ”joojoo” äidilleni. Pian he saivatkin jo ensimmäisen lapsensa – isosiskoni – ja menivät naimisiin, sillä isäni oli viitannut täysin kintaalla ehkäisylle. Miksi hän olisi vaivautunut, kun hänen syliinsä oli tipahtanut pyytämättä aivan kaikki?

Koko elämänsä ajan isäni on ollut se ”joojoo”-mies. Hän ei ottanut osaa eikä arpaa kasvatukseen, teki kaikesta vitsiä ja käski meidän käyttäytyä vain silloin, kun toimintamme uhkasi jotenkin hänen prameata elämäänsä, johon hän oli mielestään oikeutettu, mutta jonka eteen hän ei ollut tehnyt mitään. Hän kertoi olevansa muita parempi, ja alkoi uskotella muille olevansa siniverinen, vaikka hänen juurensa olivat Suomen maaseudulla.

Isäni ja äitini rakensivat valtavan talon, johon tehtiin piha, puutarha, kaksi terassia, uima-allas. Oli grillipatio, kirjastohuone. Pappani antoi rahat rakentamiseen, olihan isä nainut hänen tyttärensä. Ja jatkaisi hänen yritystään.

Isäni yritti opettaa minulle, ettei mitään tarvitse ottaa vakavasti. Että elämä on helppoa, leikkiä, mahdollisuuksia, ja ettei vika ole ikinä meissä. Jos opettajaltani tulee moitteita, se johtuu siitä, että hän on epäpätevä työhönsä. Jos bussi jättää minut pysäkille, hän soittaa liikennelaitokselle ja hankkii kuskille potkut. Jos en saa tehtyä pelissä maalia, hän huutaa tarpeesta kunnostaa kentän pinta.

Olen monta kertaa miettinyt, miten isäni on käytöksellään yrittänyt vain piilottaa omaa pienuuttaan ja epävarmuuttaan, sekä sitä, miten vaatimattomista oloista hän on kotoisin. Ei muita parempi, vaan tavallinen. Matti Meikäläinen. Ei maailman kuningas, ei edes sen kreivi, tai muutakaan. Ihan vain tavallinen isä. Maalta. Autonasentaja koulutukseltaan.

Minua isäni ei kuuntele. Kun yritän puhua hänelle, hän hölisee niin paljon jonninjoutavuuksia etten saa edes suun vuoroa. Annan olla. Toivon, että hän joskus lopulta vielä ymmärtäisi, että ollakseen suuri, hän voi olla pieni. Minä tiedän olevani. En ole muita kummempi. Se riittää kyllä. Toivoisin isänkin tietävän.”