”Isäni ei käyttänyt alkoholia vaan oli järjettömän suuri mulkku”
”Noissa kengissä onkin hyvä mennä huoraamaan kadulle ja tienaamaan.” Oli vastaus sille, kun juuri 18 vuotta täytettyäni pyysin isältäni hieman rahaa parempaan synttäriruokaan.
Minun 15 euroa maksaneet, syntymäpäivälahjaksi itselleni ostetut, mustat saappaat, joista olin erityisen iloinen, olivat isälleni huoran kengät.
Tein tuolloin kolmea eri työtä ja opiskelin. Olin asunut 16 vuotiaasta asti omillani, koska vanhempien rooli jäi molemmilta toteuttamatta. Mutta silti pyyntöni oli isälleni liikaa. Minut piti kasvattaa kovaan maailmaan, jotta aikuistun. Mikään ei riitä, olen vain hemmoteltu kakara, joka kaipaa opetuksen. Jatkuvasti opetuksia toisen perään.
Vuosikausia kuuntelin miten huono elämä isälläni on ollut ja miten kaikki kohtelevat häntä huonosti. Raukkaparka. On ollut rankkaa, kun ei aina tule rahaa niin paljon kuin haluaisi ja kaikki muut ihmiset tekevät väärin, mutta hänen toiminnassaan ei ole mitään vikaa.
Isänä hän oli ankara, hän ei käyttänyt alkoholia vaan oli järjettömän suuri mulkku. Meille lapsille asetettiin tietyt käyttäytymisen raamit ja säännöt, joita kukaan lapsi ei voisi toteuttaa. Jos ei heti totellut, sai huudot. Jos oli silti vielä levoton ja energinen, revittiin hiuksista ja raajoista ympäri asuntoa, huudettiin, paiskottiin ovia ja tavaroita.
Minä en muista näitä asioita, kuulemma suojelen omaa mieltäni. Nämä ovat ystävieni ja luokkatovereitteni sanoja, jotka todistivat tilanteita. Muistan vain pelon. Että pitää juosta karkuun ja paeta, eikä ikinä päässyt karkuun.
Niin pahasti isäni käytös vaikutti, että suoritin elämää aikuisiälläkin vuosia tietyn kaavan mukaan, peläten jatkuvasti saavani turpaani. Suoritin koulut täysillä, kympin tyttönä. Suoritin kodin, täydellisen perheen. Asettelin täydellisesti kulissit ja mielistelin, jotta kukaan ei huutaisi tai hyökkäisi päälle. Kunnes löysin ääneni ja vahvuuden sanoa ei. Sitten kaikki kulissit kaatuivat. Se onkin sitten toinen tarina.
Vanhemman rooli on olla tukena ja opettaa lapsi kohtaamaan ja käsittelemään aikuisiän tuomia haasteita. Lapsen tehtävä ei ole olla vanhemman tukena ja ottaa vastaan omien vanhempien aiheuttamia haasteita.
Koko aikuisiän yritin vain selvitä isäni kanssa. En saanut minkäänlaista tukea, en rahaa tai aikaa. Sain syytöksiä, vihaa ja katkeran miehen surullisia kiukunpuuskia. Ja minä väsyin. Ja luovutin. Elämäni on ollut aika helppoa viimeiset 2 vuotta.
Niin, palatakseni huoritteluun. Minun pyyntöni oli 20 euroa. Että saisin syntymäpäivälleni jotain pientä extraa. Ja se oli rahassa kylpevälle isälleni liikaa. Roope Ankka.”
Kommentit