”Koska en kestänyt hänen raivoaan, kuljin munankuorilla, jotten ärsyttäisi häntä”

”Tapasin ensimmäisen aviomieheni parikymppisenä. Jo suhteen alkumetreillä huomasin, että entinen puolisoni oli hyvin temperamenttinen. En ollut tottunut siihen, että toinen ihminen menee nollasta sataan sekunnissa. Hänen tiuskimisensa ja raivo, joka nousi kuin tyhjästä sai minut usein kyynelehtimään. Hän pyysi aina anteeksi (vielä silloin) ja minä annoin anteeksi. Jo suhteen alkupuolella pohdin, onko hänen temperamenttinsa sellainen, jonka kanssa voin elää. Mutta jotenkin minuun oli saatu iskostettua hyvin syvälle ajatus, että turha etsiä ”täydellistä” puolisoa. Parempi hyväksyä se nykyinen huonoine puolineen ja oppia elämään sen kanssa. Sinänsä ihan hyvä ohje, mutta ohjeessa ei sanottu missä menee raja. Toista ei saa yrittää muuttaa, mutta kuinka pitkälle pitää mukautua toisen huonoihin ominaisuuksiin? Minulle oli myös iskostettu ajatus ”ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolen”. Toisin sanoen ei kannattanut erota päällisin puolin hyvästä miehestä -parempaa ei löytyisi.  Olisi vain toisenlaiset huonot puolet. Hyvä mies määriteltiin: ei ole väkivaltainen, ei päihdeongelmaa, ei käy vieraissa ja pitää raha-asioista huolta. Se riitti. Ystävällisyyttä omalle puolisolle tai muille ihmisille listassa ei mainittu.     

Asuessaan vielä yksin, silloinen puolisoni eli hyvin sotkuisesti. Hän ei siivonnut (mainittakoon, että hänen äitinsä oli iskostanut häneen epäterveen siisteysnormin. Jos hän siivosi niin silloin piti kontata hammasharjan kanssa lattialistoja läpi. Koska siivousurakka oli niin mahdoton, hän jätti sen ennemmin tekemättä). Hän ei myöskään juuri koskaan tehnyt ruokaa. Hän kävi kotimatkalla hakemassa kaupasta valmiita pinaattilettuja ja söi ne illalla. Sama toistui seuraavana päivänä. Hän ei koskaan, samalla kun kaupassa oli, ostanut aineita, jotta olisi voinut tehdä ruokaa ja seuraavana päivänä ei olisi tarvinnut taas mennä kotiin kaupan kautta.

Kaiken tämän tiesin.  Joten tiesin mihin ryhdyin. Pohdin näitä asioita ankarasti kun seurustelumme eteni. Tiesin, ettei hänestä olisi apua kotitöissä. Minä saisin siivota, käydä kaupassa ja laittaa ruoan. Järkeilin, että teenhän tuon kaiken jo nytkin, itselleni. Joten mikä minulla muuttuisi? Toisaalta olin viisas, sillä turha odottaa toisen muuttuvan vain sen vuoksi, että muutetaan yhteen. Jälkiviisaana minun olisi kuitenkin pitänyt ennemmin etsiä puoliso, joka huolehtii tällaisista asioista itsekin, kuin ottaa kantaakseni kodin työt. Vuosien varrella keksin myös kikan, jolla sain hänet edes jotenkin osallistumaan. Kysyin viikon varrella: ”haluatko viikonloppuna imuroida vai luututa?”. Hän sitten valitsi niistä itselleen vähemmän epämieluisan. Mutta en aina muistanut tätä tehdä, sillä se vaati riittävää ennakointia.

Sanoin hänelle aina, että kun jonain päivänä en jaksa enää siivota, vaadin, että meillä alkaa käydä siivooja. Ja pian naimisiin menon jälkeen, kun taloudellinen tilanne sen alkoi sallimaan, näin myös tehtiin.

Lapsia en hänen kanssaan halunnut. Minusta hän ei olisi ollut hyvä isä. Mielestäni hän olisi ollut liian ankara ja jyrkkä. Emme olisi koskaan olleet samaa mieltä kasvatusasioista. Onneksi en koskaan potenut vauvakuumetta niin asia ei ollut ongelma. Ja lisäksi, pärjäsin juuri ja juuri hänen temperamenttinsa kanssa. Mitä jos lapsi olisi perinyt sen häneltä? Ei kiitos, en mitenkään pärjäisi sellaisen lapsen kanssa -ja lapsesta ei voi ottaa avioeroa. Näin jälkiviisaana voisi todeta, että jos toinen ei mielestäni ole hyvä isä, voiko hän silloin olla hyvä puoliso?

Hän ei ollut paha ihminen. Hänen paras ja samalla huonoin puolensa oli suoraselkäisyys. Hänelle säännöt ja lait olivat tärkeitä. Hänestä aina tiesi, mitä odottaa, hän tekisi sen mikä on sääntöjen mukaan oikein, vaikka se olisi vaikeampaa.  Huonon piirteestä teki se, että kaikki oli mustavalkoista. Oli vain hänen näkemänsä oikea tapa, ei muuta. Lisäksi hänen mielestään kaikkien, myös ventovieraiden, tulee noudattaa sääntöjä pilkulleen ja oli valmis ojentamaan jokaista joka ei näin tehnyt. Hän ei myöskään teeskennellyt mitään mitä ei ollut. Hän oli aina aidosti oma itsensä, pelasi avoimin kortein. Se on kunnioitettavaa. Mutta se on myös huono piirre. Sillä hän on hyvin jyrkkä mielipiteissään, joten aitous näkyy ehdottomuutena. Ehdottomuus on myrkkyä parisuhteelle. Hän ei koskaan voinut myöntää olevansa väärässä. Jos sanoin ”katso vaikka googlesta jos et usko” niin hän suuttui. Kertaakaan ei ottanut googlea esiin. Yksi syy mikä piti minua hänen luona oli päihteettömyys. ”Mitään sohvalla röhnöttävää kaljankittaajaa en katselisi”, muistan ajatelleeni. Eihän hän kaljaa ottanut eikä röhnöttänyt. Sohvalla istui kyllä kaiket illat, selkä suorana.

Minä olisi halunnut asua omakotitalossa. Hän ei. Edes rivitalon pääty pienellä pihalla ei tullut kyseeseen. ”Kuka sen ruohon leikkaisi? En minä”, hän sanoi. Hän halusi päästä arjessa helpolla. Ja oli siinä onnistunut, minähän hoidin kaiken. Aivan kaiken. Myös sijoitukset, kaiken sosiaalisen yhteydenpidon, lomamatkojen suunnittelun. Kaiken. Asioista, joita hän teki, hän löysi aina nurisemisen aihetta minulle. Jos hän pakkasi maitopurkkeja kierrätystä varten, niin annahan olla jos en ollut säästänyt riittävää määrää litistämättömiä purkkeja häntä varten! Hän ei myöskään voinut tarkistaa jugurttipurkista sen päiväystä vaan minun piti asetella purkit jonoon päiväyksen mukaan, jotta hän sai vain ottaa kaapista etummaisen. Minä rakastin eläimiä, hän ei, joten lemmikeistä ei edes puhuttu.

Jostain syystä -ehkä siksi, että rakastin häntä- en kestänyt hänen raivoaan. Murruin täysin, jos hän korotti äänensä tai sanoi terävästi.  Minusta ei ollut vastusta hänelle. En osannut, pystynyt riitelemään hänen kanssaan. Jos jouduin kertomaan huonoja uutisia, harjoittelin monta tuntia mitä sanon, miten sanon ja milloin uskallan sanoa.

Koska en kestänyt hänen raivoaan, kuljin munankuorilla, jotten ärsyttäisi häntä. Mutta se onnistui ihan yrittämättä. Olin liian äänekäs. Nauroin liian kovaa. Puhuin liian kovaa. Seisoin väärässä paikassa (ihmisten tiellä!). Istuin sohvalle liian kovaa. Olisi pitänyt istua varoen, jottei vieressä istuja häiriinny. Ja niin edelleen.    

Vuosien myötä hänen rähähdysherkkyytensä ja jyrkkyytensä alkoi syödä minua yhä enemmän -aloin kerta kaikkiaan kyllästyä hänen käytökseensä. Vaikka en pystynyt sanomaan hänelle vastaan, vähitellen kapina sisälläni kasvoi. 

Emme harrastaneet mitään. Vuosia ehdotin kaikkea kielikursseista metallitöihin. Mutta ei, häntä ei kiinnostanut tehdä mitään yhdessä. Tanssiminen oli aivan ehdoton ei. Lopulta sain puhuttua hänet kanssani saksan kielen kurssille. Montaa kertaa hän ei ehtinyt siellä käydä, kun antoi haukut sijaisopettajalle ja lähti ovet paukkuen luokasta ulos. Hän teki tämän sellaisella hetkellä, että oli hälinää, joten julkista kohtausta hän ei aiheuttanut -se olisi ollut hänen mielestään tökeröä. Mutta ei voinut vain antaa olla. Kestää se yksi tunti hieman ärsyttävän sijaisen kanssa. Ei. Piti mennä ojentamaan opettajaa ja häipyä. Hän ei koskaan palannut tunneille.

Maailma alkoi pienetä. En halunnut lähteä hänen kanssaan kävelylle, sillä hän pilasi mukavan lenkin alkamalla huutaa takaa tulevalle pyöräilijälle, että kelloa kuuluu soittaa vain kerran.  Yhteinen automatkakin meni usein pilalle, kun kesken keskustelun ja minun lauseen, hän alkoi huutaa muille kuskeille. Eiväthän he edes kuulleet häntä! Mutta muille huutaminen oli tärkeämpää kuin mitä olin sanomassa. Tässä vaiheessa hän ei enää anteeksi pyydellyt. Vaikka tiesi hyvin, että minun hyvä tuuleni oli poissa ja loppumatka meni hiljaisuudessa, ei se häntä pidätellyt tai näyttänyt haittaavan. Bussissa itkevä lapsi sai hänet näkemään punaista. Heti pois jäätyämme sain kuulla kunnon paasauksen, miten lapsen kanssa matkustavan pitäisi pitää muksunsa hiljaisena tai jäädä pois kyydistä jottei muut joudu kuuntelemaan sellaista huutoa. Turhaan yritin sanoa, että pitäähän heidänkin perille päästä. (sivuhuomautuksena: lapsen kanssa matkustavan olisi kuulemma pitänyt ottaa aikaisempi vuoro, jotta voisi tarvittaessa jäädä pois, astua seuraavaan vuoroon kun lapsi on rauhoittunut ja silti ehtiä töihin) Lisäksi hän pilasi työpäiväni noin neljä kertaa viikossa lähettämällä minulle töihin viestin jossa haukkui työnsä ja pomonsa ja kollegansa ja ylipäätään kaikki oli perseestä. Kiva sellaista lukea jatkuvasti. Usein minulla oli hyvä fiilis kunnes hänen viestinsä luin. Sitten pitäisi sadannen kerran jaksaa vastata, että voi voi, onpa ikävää ja lässynlää. Lähinnä vain kiehuin sisällä, että tarviiko paha olo minun päälleni kaataa. Monesti ehdotin vaihtamaan työpaikkaa, jos joka päivä on perseestä, mutta mitään hyvää ei kuulemma löytynyt.

Hän ei myöskään pitänyt ihmisistä. Omien sukulaistensa kanssa hän viihtyi, mutta kavereita hänellä ei oikeastaan ollut. Ei pitänyt yhteyttä niihin harvoihin, joita oli ollut niihin aikoihin kun tapasimme. Minä kävin illanistujaisissa ja muissa tapahtumissa yksin. Pian en edes pyytänyt häntä mukaan, sillä oikeastaan en halunnut häntä mukaan.

Koska juuri minnekään ei hänen kanssaan voinut lähteä, yhteisen aikamme vietimme kotona katsellen telkkaria. Minua ei olisi kiinnostanut pätkääkään vain tuijottaa telkkaria (varsinkaan kun hän samalla teki läppärillä töitä siinä sivussa). Mutta eipä hänen kanssaan juuri muuta voinut tehdä. Silloin ei ollut juurikaan suoratoistopalveluita vaan hän nauhoitti telkkarista paljon katsottavaa. Yleissivistykseni kieltämättä kasvoi, kun katselimme valtaisat määrät erilaisia dokumentteja.

Viimeisinä kahtena-kolmena vuotena ajattelin eroa usein. Tiesin kyllä, että pärjäisin yksinkin.  Voisin hyvin vuokrata yksiön ja siirtää kimpsuni sinne. Mutta pelkäsin, että minulla ei ole voimia viedä prosessia läpi. Jos hän ei hyväksyisi eroa vaan haluaisi terapiaan, työstää suhdetta, mitälie, tiesin, että suostuisin, mutta mikään ei muuttuisi -sillä hän ei voinut eikä halunnut muuttua. Hän oli juuri se joka oli. Ja seuraava kerta yrittää ottaa ero olisi entistä vaikeampi. Sen pitäisi olla kerrasta poikki. Pitäisi tapahtua jotain, minkä jälkeen saisin voimia pitää pääni. Mutta mitään isoa ei tapahtunut.  Ei riittävän isoa, että saisi syyn erota. Okei, hän piti huutokonsertin ohikulkijalle täysin tyhjästä, onko se riittävä syy erota? Onko asiat nyt huonommin kuin eilen? Onko tapahtunut mitään, mitä en olisi tiennyt etukäteen? Noh, meni vuosia ennen kuin hän alkoi minun läsnä ollessa huutaa ja tapakouluttaa ohikulkijoita, joten siltä osin en tiennyt etukäteen mihin ryhdyin. Mutta en ymmärtänyt tätä silloin. Riittävän suuret syyt eroon olisivat olleet fyysinen väkivalta, pettäminen, päihdeongelma tai jatkuva riitely. Mutta emmehän me riidelleet, sillä tein kaikkeni, jotta sopu säilyy.

Täytyy muistaa, että asiat eivät mene huonoon jamaan kertarysäyksellä. Ei kukaan sellaista hyväksyisi. Vaan ne menevät pienin askelin. Niin pienin, että sitä miettii saako tuommoisesta edes suuttua. Parisuhteessa täytyy tehdä kompromisseja. Mutta askeleita kertyy ja kasaantuu vuosien aikana. Lopulta huomaa elävänsä ihan erilaista elämää kuin mistä haaveili. Siinä vaiheessa muutoksen saaminen on vaikeaa. Monet, jotka yrittävät, saavat puolisoiltaan vastauksen ”ei tämä aiemmin sinua haitannut, miksi se muka nyt haittaisi?”. Ja niin kaikki jatkuu ennallaan. Sillä eihän asiat tosiaan ole yhtään huonommin kuin eilen. Tai onko ero puolen vuoden takaiseen suuri? Ei ole. Jotenkin muutokset ovat hiipineet elämään salakalavasti ja yhdessä -eivät erillisinä- ne muodostavat kokonaisuuden, joka tekee elämästä onnetonta.

Kerran hän oli ollut töykeä tarjoilijalle ja rynnännyt ulos ravintolasta. Minä tietenkin kipitin perässä kuin uskollinen koira. Mutta olin saanut tarpeekseni hänen käytöksestään. Kun olimme päässeet autoon, keräsin kaiken rohkeuteni ja sanoin, että hän oli käyttäytynyt tökerösti tarjoilijaa kohtaan. Hän totesi, ettei mielestään ole tehnyt mitään väärää. Olin suunnitellut tällaista väliintuloa pitkään ja päättänyt etten luovuta, joten kerroin uudestaan miksi hän oli mielestäni käyttäytynyt huonosti eikä se ollut ok. Ääni raivosta kireänä hän sanoi ”kerroin jo kantani asiaa, miksi yhä jankutat?”. Kolmannen kerran yritin rakentavasti kertoa mikä oli pielessä, epätoivoisesti yritin saada hänet ymmärtämään tilanteen muiden näkökulmasta. En päässyt loppuun asti, kun hän veti auton tien sivuun ja häipyi. Jätti minut istumaan tien poskeen. Avaimet olivat virtalukossa, mitä minun pitäisi tehdä? Juosta perään ja pyytää anteeksi? Mennä kuskin penkille, ajaa kotiin ja jättää hänet kävelemään tien varteen? Nousta ja lähteä kävelemään päinvastaiseen suuntaan? En tehnyt mitään näistä. Olin käyttänyt yhteenottoon henkiset voimavarani, joten jäin paikalleni ja itkin hysteerisesti. Jonkin ajan päästä mies palasi. Mutta hän oli saanut haluamansa. En ottanut asiaa enää esille ja ajoimme kotiin hiljaisuuden vallitessa.  Henkistä väkivaltaa tuo oli, kyllä minä sen tiesin.

Muutos tapahtui, kun lähdin työkomennukselle ulkomaille. Ensimmäinen viikko siellä oli vaikea, kun en tuntenut ketään ja kaikki oli uutta. Yritin hakea tukea silloiselta mieheltäni, mutta tuen sijaan hän sai minut itkemään, koska huusi minulle kun en saanut kuulokkeideni mikkiä toimimaan. Seuraava komennusviikko meni jo paremmin ja tutustuin uusiin työkavereihin.  Päästyäni puolisoni vaikutuspiiristä, vapauduin. Tuntui kun olisin pitänyt itseäni vuosia henkisessä niskalenkissä ja nyt päästin irti. Oli kuin raskas taakka olisi lähtenyt harteilta. Samalla huomasin, etten olekaan niin kamala. En ollutkaan liian äänekäs.  Enkä kaikkien tiellä.  Nauroin enemmän kuin olin nauranut vuosiin.  Minulla oli valtavan hauskaa! Tein asioita, joita en ollut edes kuvitellut tekeväni -kuten biletin. Notkuimme yökaudet baareissa tai muutoin vain. Vaikka olin jo yli kolmenkymmen, tavallaan voisi sanoa, että elin nuoruutta, jota en ollut koskaan kokenut. Kotona odottavaa puolisoani en juuri miettinyt. Joskus hän laittoi viestiä, ja vastasin velvollisuudentuntoisesti, mutta vain juuri sen verran kuin oli pakko. Kertaakaan hän ei kirjoittanut ”ikävä” tai ”rakastan sinua”. Minulle ei moinen tullut edes mieleen.

Vaikka en olisi tavannut nykyistä aviomiestäni tällä reissulla, entinen avioliitto olisi ollut joka tapauksessa ohi. Maistettuani vapautta, en olisi enää sopeutunut elämään munankuorilla astellen. Kun komennus päättyi ja palasin kotiin, emme tällä reissulla tapaamani miehen kanssa luvanneet toisillemme mitään. Sovimme, että kumpikin tekee kotiin päästyään omat päätöksensä parisuhteensa suhteen. Kerroin silloiselle miehelleni, että minulla oli ollut reissussa suhde ja halusin eron. Hän ei suuttunut, vaan murtui. Sanoi, että kyllä me tästä päästään yli.  Sanoin, etten halua päästä yli vaan haluan eron. Olin päättänyt, etten ala hänelle ruotimaan hänen luonteensa huonoja puolia, sillä mitä hyötyä siitä olisi ollut? Strategiani oli ”minulla on suhde, otan eron ja kaikki syyt niskoilleni”. Minulla ei ollut kiinnostusta tehdä tiliä. Keskustelun edessä hänen surunsa muuttui vihaksi ja hän haukkui minut robotiksi, joka toisti ulkoa opeteltua puhetta. Vasta silloin tajusin, etten ollut antanut ajatustakaan sille, miten kertoisin hänelle haluavani eron. Vaikka ennen oli harjoitellut tuntikausia miten kertoa hänelle epämieluisia asioita pienimmistäkin jutuista.  En myöskään itkenyt tai osoittanut katumusta, joka varmaankin yllätti hänet. Hän varmaan odotti, että murtuisin kun hän korottaisi äänensä. Mutta se ote mikä hänellä oli minusta ollut, oli poissa.  Pysyin rauhallisena. Täysin tyynenä. Silloin ymmärsin, ettei rakkauden vastakohta ole viha, vaan välinpitämättömyys.

Olisi hienoa päättää tarina tähän, voitokkaaseen hetkeen. Mutta todellinen elämä ei mene niin. Muutin pian asumaan nykyisen mieheni luo, mutta ex-aviopuolisostani en päässyt eroon, sillä ositus oli tekemättä. Oli käytännön asioita, joiden vuoksi puheyhteys täytyi pitää auki. Lisäksi hän halusi pysyä ystävinä. Vaikea sellaisesta on kieltäytyä. Ja hän viestitteli, päivittäin. Koskaan ei tiennyt millainen viesti olisi. Hän saattoi lähettää leperteviä viestejä, halein, hyvänyönsuukoin ja kuinka peittelee sänkyyn nukkumaan. Vaikka olin parisuhteessa toisen ihmisen kanssa! Ja hän tiesi sen, mutta sulki sen mielestään ja kuvitteli minun vain asustelevan muualla väliaikaisesti. Toinen viestityyppi oli raivo. Viesteissä minua haukuttiin ja muistutettiin avioliiton sitoumuksesta. Kolmas viestityyppi oli neutraali käytännön asiaa koskeva. Tämä oli hyvin kuluttavaa henkisesti. Aloin pitämään puhelinta äänettömällä, jotta en tietäisi saapuvista viesteistä -siihen aikaan ei voinut hiljentää vain yhden ihmisen viestejä. Koskaan en vastannut muihin kuin käytännön asioita koskeviin viesteihin. Koskaan en yrittänyt asettaa rajoja, vaikka olisi varmasti pitänyt. Vaikka ero eteni ja aikaa kului, hän ei tehnyt mitään sen eteen, että menisi elämässä eteenpäin. Kun neljä kuukautta lähtöni jälkeen vaihdoin tyttönimeni takaisin, hän raivostui. Kun viisi kuukautta lähtöni jälkeen poistin hänet s-tilistäni, siitä hän vasta raivoistuikin (pankkimaksut pompsahtivat, sillä hän ei ollut avannut omaa s-tiliä).

Eräänä iltana olimme silloin vielä tulevan aviomieheni kanssa teatterissa, kun ex-mieheni lähetti minulle taas raivoavan viestin pilaten kivan teatteritunnelman. Ositus oli tässä vaiheessa tehty, eikä ollut enää pakottavaa syytä olla väleissä, joten vastasin hänelle, että taitaa olla parasta ettemme pidä yhteyttä vähään aikaan. Rakennetaan kumpainenkin uusi elämä ilman toista ja katsotaan sitä ystävyyttä sitten muutaman kuukauden päästä uudestaan. Se oli hänelle se, mikä katkaisi kamelin selän. Hän ei enää koskaan halunnut olla missään tekemisissä kanssani, ei  kuulla edes nimeäni mainittavan. Täytyy myöntää, että se oli helpotus. Minä en ollut kiinnostunut olemaan hänen ystävänsä.

Vaikka välillä nykyisen mieheni kanssa puhumme, että olisi ollut hienoa tavata jo vuosia aiemmin, jotta meillä olisi ollut enemmän nuoruusvuosia yhdessä, en oikeastaan toivo sitä. Sillä jos en olisi käynyt läpi tuota suhdetta, en osaisi arvostaa nykyistä puolisoani niin paljon. Ottaisin itsestäänselvyytenä sen, että uskallan ja saan sanoa mielipiteeni. Uskallan myös suuttua. Lisäksi olisin varmaan ehdottomampi monessa asiassa. Hänen yli minä pystyisin jyräämään. Jos en olisi ollut siinä, heikommassa asemassa, en ymmärtäisi miten myrkkyä sellainen on suhteelle. Toinen herkistyy kaikille puolisonsa mielenliikahduksille ja kulkee tuntosarvet päässä munankuoria pitkin. Sellainen suhde ei tule kestämään. Sellainen suhde ei voi olla tasa-arvoinen. En halua olla jyräävä ja pelottava puoliso. Nykyisen puolisoni kanssa olen saanut kasvaa paljon ihmisenä ja omat kokemukseni ovat luoneet pohjaa sille, että haluan olla hänelle hyvä, turvallinen puoliso.

Aiemmin ajattelin, että erilaiset temperamentit suhteessa täydentävät toisiaan. Ajattelin, että kaksi räiskyvää luonnetta ei sovi yhteen vaan toisella on hyvä olla rauhallisempi luonne, joka tasoittaa toisen räiskyvyyttä. Nykyään uskon, että temperamenttien tulee kohdata. Sillä jos toisella on voimakas temperamentti, toisen ajatuksille ja tunteille ei jää tilaa. Kaksi tuliluonteista ottaa kyllä usein yhteen, mutta toisaalta he antavat toisilleen vastusta. Kumpikaan ei pääse jyräämään toisen yli. Jos jotain olen oppinut niin sen, että puolisossa kannattaa ensisijaisesti etsiä rauhallisuutta (eri asia kuin saamattomuus) sekä empaattisuutta. Etsi puoliso, joka on ystävällinen, kiltti ja mukava. Kaikissa meissä on huonoja puolia, mutta ne huonot puolet eivät saa löytyä perusluonteesta. Herkästi tulistuvan ihminen tulee aina menemään nollasta sataan sekunnissa, jopa yhdestä väärästä sanasta. Sellaisen kanssa on raskasta olla. Ja loppuelämä, se on yllättävän pitkä aika.”