Havaintoja parisuhteesta

Kuka sinua vaatii olemaan koko ajan täydellinen versio itsestäsi?

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Suomalainen sisu on tunnettu meidän suomalaisten keskuudessa. Pidämme sitä suuressa arvossa. Ulospäin sisu näyttäytyykin sitten usein jääräpäisyytenä, ehdottomuutena ja helvetillisissä uupumislukemissa. Me sisutamme menemään vielä siinäkin vaiheessa, kun viisaampi olisi istunut jo aikoja sitten sohvalle lepäämään. Työtä pitää tehdä nimittäin niska märkänä ja äärirajoilla.

Eikä se riitä, että työtä tekee, vaan sitä pitää tehdä täydellisen hyvin ja kaikkien sääntöjen mukaisesti. Sen lisäksi osoittaa halveksuntansa heitä kohtaan, jotka eivät ole valmiita maksamaan jopa terveydellään siitä, että on pakko painaa pitkää päivää.

Eikä se työn ylimitoitettu arvostaminen jää pelkkään omaan ammattiin ja työpaikalle tehtävän työn suorittamiseen. Se ujutetaan vahvasti myös vapaa-aikaan mukaan. Niska limassa ja työtä tekemällä nimittäin perhe-elämäkin kahlataan läpi, työtä tekemällä kasvatetaan lapset ja varsinkin parisuhteessa pitää jokaisen parisuhdeoppaan mukaan tehdä vain enemmän töitä sen eteen, jos se alkaa näivettyä alta.

Ei täällä ennenkään ole nimittäin nautiskeltu ja kuka muka on sanonut, että elämässä pitäisi olla hauskaa?

Vajaa vuosi sitten Jyväskylän Yliopisto julkaisi tutkimuksen, jossa tutkittiin pienten lasten vanhempien uupumista. Otanta oli varsin suuri, yli 1700 haastateltavaa. Yksi tutkimuksen lopputulema oli tämä:

Suurimpaan rooliin nousi vanhempien kokemus muualta tulevista kovista vaatimuksista ja odotuksista. Uupumusriski oli erityisen suuri, jos ulkopuolelta tulevien vaatimusten lisäksi vanhemmalla oli korkeat vaatimukset myös itseään kohtaan. Äidit kokivat enemmän sekä itsestään että ulkoapäin tulevia vaatimuksia kuin isät ja olivat isiä uupuneempia.

Voi olla, että äidit asettavat toisilleen vaatimuksia ja reagoivat toisaalta isiä herkemmin myös muilta tulevaan arvosteluun. Vanhemmuus ei saisi olla kilpailua tai suorittamista. Olisikin hyvä ruveta puhumaan armollisemmasta ja kannustavammasta vertaisvanhemmuudesta. Ehkä jo neuvolassa vanhemmille voitaisiin opettaa itsearmollisuutta ja myötätuntoa vanhemmuuteen liittyen.

Näin puhui tutkijatohtori Matilda Sorkkila.

Tämän jälkeen puhun minä. Kuka meille asettaa ylimitoitetut odotukset? Miksi sitä ääntä ei vaienneta, vaan sen annetaan uuvuttaa kolmasosan suomalaisista? Eikä kyse ole vain meistä aikuisista. Nuorten elämä on jo niin stressaavaa, että esimerkiksi lukiossa opiskelevien uupumiskäyrät ovat sojottaneet kohti koillista jo pitkän aikaa.

Kuka käskee meidän olla koko ajan täydellinen versio itsestämme? Ja miksi helvetissä uskomme sitä ääntä vielä siinäkin vaiheessa, kun ihminen alkaa miettiä, että olisiko helpompi tehdä se lääkkeillä vai hypätä jostain korkealta.

Kun kuuntelee ihmistä, niin milloinkaan ei tunnu olevan tarpeeksi hyvin. Liian vähän neliöitä, liian vanha auto, liikaa roikkuvaa ihoa, liikaa grammoja vartalossa, liian huonosti hoidettua vanhemmuutta, riittämätön isä, riittämätön äiti, riittämätön puoliso, riittämätön työntekijä, riittämätön ystävä ja riittämätön lapsi. Pitää vain olla enemmän. Pitää tehdä enemmän. Olla paras versio omasta itsestään. Joka päivä ja joka hetki. Ei saa pysähtyä. Pitää jaksaa tehdä vielä paremmin. Pitää jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. Vittu en enää jaksakaan. Seinä. Seinä. Seinä. Diagnoosi. Lääkkeet.

Mitäpä jos sulkisi korvat tuolta kaikelta. Olisi vähemmän sisukas. Haistattaisi paskat tehokkuustavoitteille, vanhemmuusoppaille ja ihmisen onnellisuuden pilaavalle käskylle tehdä vain enemmän töitä parisuhteensa eteen.

Vähemmän meidän pitää tehdä töitä. Ottaa vähän rennommin. Antaa itselle armoa ja lupa olla vähemmän hyvä. Antaa itselle lupa olla ei niin täydellinen versio itsestään. Nostaa jalat elämän selkänojalle ja maalailla taivaanrantaa samalla kun hoitaa arjen askareensa. Ei kaiken tarvitse mennä aina ihan viimeisen päälle. Välillä on hyväkin olla aivan paska versio itsestään. Hoitaa asiat niin, että kaikki jää henkiin. Hengittää itse ja päästää itsensä vähän helpommalla. Koska jatkuvasti juoksemalla ei jää henkiin.

Tai elämä saattaa jatkua, mutta sitä elämää suorittaa ilon täysin hukannut ihmisenkuori. Vaatimuksilla pilattu ihmisenraasu, jonka ihoon on tatuoitu sana sisu ja jonka sisukkuus valuu kyyneleinä sisäänpäin silloinkin kun kyyneleiden pitäisi valua poskille. Huudon sijaan kasvoilla lepää väkinäinen hymy ja vanhemmuusmyytti, joka käskee olla koko ajan enemmän kuin hyvä.

Silläkö sitten saa sen haluamansa? Harmonian ja rauhan. Hiljaisuuden, jota ihminen eniten kaipaa.

Paikan, jossa vain olla.

Päästä irti ihminen. Lepää. Sinun ei tarvitse juosta päästäksesi perille.

Lue myös

X