Havaintoja parisuhteesta

Me seisomme reunalla

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Muistan sen helmikuun illan kuin eilisen. Oli alkuvuosi 1996 ja makasin Mikkelissä sijaitsevan kasarmin sairaalassa.

Keuhkokuume.

Hoitaja tuli sanomaan minulle, että minut lähetetään kotihoitoon viikoksi, heti kun lääkkeet alkaisivat toimimaan niin paljon, että kuume laskisi vaarattomalle tasolle.

Vihasin armeijassa paljon asioita, mutta sairaalassa minusta pidettiin huolta sen sijaan, että opetettiin tappamaan. Rakastan rauhaa niin paljon, että tappaminen ei ole minua varten tehty.

En halunnut, että minut lähetettäisiin kotiin, sillä kotona minua odotti pakotetun parisuhteen savuavat rauniot ja en puhu tällä kertaa omasta parisuhteestani.

Äitini oli sairaalassa johtuen pakotetun parisuhteen ahdistuksesta. Isäni joi itsensä humalaan heti ensimmäisenä iltana kotiuduttuani. Minä makasin huoneessani olevalla sängylläni ja yritin toipua keuhkokuumeesta.

Seuraavalla viikolla palasin kasarmille. Talvi vaihtui kevääksi ja kesä syksyksi. Armeija meni, miten meni. Vaikka armeija ei ehkä ollut minua varten, niin joissakin hetkissä koin olevani turvassa.

Viikkoa ennen kotiutumista sain puhelun Tampereelta. Siskoni oli opiskellut siellä jo muutamia vuosia. Hän kertoi muuttavansa silloisen poikaystävänsä kanssa yhteen ja kysyi minulta, että haluaisinko muuttaa hänen vanhaan yksiöönsä Tampereen keskustaan. Hän voisi kysyä vuokraemännältään.

Halusin. Halusin enemmän kuin mitään muuta.

Syyskuussa 1996 isäni vanha Fiesta veti perässään peräkärryä, jonka päällä oli sänky, pala kirjahyllyä ja muutama matto. Auto oli niin vanha, että täyttä varmuutta siitä, että se kestäisi reilun 160 kilometrin muuttomatkan ei ollut.

90-luvulla meni paljon asioita rikki, mutta auto säilyi ehjänä Tampereelle saakka.

Päätin 10 -vuotiaana, että haluan isona muuttaa Tampereelle. Jo ennen sitä tiesin, että 5000 asukkaan lapsuudenkyläni jää heti taakseni kuin se vain on mahdollista.

Kaikki on mahdollista.

Tampereella minua odotti nuoruuden rakastettuni, joka oli päässyt opiskelemaan yliopistoon. Siellä odotti pääsykoekirjat, koska halusin itsekin samaan yliopistoon. Eniten siellä odotti vapaus, helpotus ja tunne siitä, että on selvinnyt.

Asunnossa ei ollut sähköä, koska ei ollut sähkösopimusta. Minulla ei ollut puhelinta. Vuonna 1997 kännykkä oli vasta rahallisesti köyhien märkä päiväuni. Astelin Hämeenpuistossa sijaitsevaan puhelinkoppiin, laitoin kolikon sisään ja soitin sähkölaitokselle avatakseni sähkösopimuksen.

Tyttöystäväni pyysi yöksi, en halunnut mennä, sillä halusin istua asuntoni lattialla ilman sähköjä niin, että kynttilänvalo rikkoi syyshämärän. Huoneen ikkunasta näkyi kirkkaita kaupunginvaloja. Naapurista erottui musiikki, jota naapuri kuunteli.

Siinä hetkessä tunsin olevani isommassa paikassa kuin koskaan, vaikka ympärilläni oli vain reilun 20 neliön yksiö. Olin juuri päässyt armeijasta. Kaksikymppinen 184 senttinen nuori mies, joka painoi vaivaiset 67 kiloa. Nuori mies, jonka ei tarvinnut pelätä enää viikonloppuja tai juhannusaattoja. Nuori mies, joka koki selvinneensä voittajana. Nuori mies, jolla oli koko tulevaisuus edessään. Nuori mies, joka kuvitteli olevansa ehjä, mutta oli lopulta hämmentävän rikki.

Nuori mies, joka yritti vimmaisesti löytää itselleen pientä turvallista nurkkausta, jonne levollisena jäädä, mutta löydettyään hetkellisesti sellaisen paikan, halusikin paeta paikalta. Reunaihmisen, jolle keskellä oleminen tuntui ahdistavalta, vaikka se oli se paikka, jonne nuori mies ehkä eniten kaipasi. Syliin, turvalliseen, rakastavaan ja hyväksyvään syliin.

Nuori mies, jonka haavat aukesivat, koska nuoren miehen ei enää tarvinnut väkisin pitää niitä suljettuina. Silti hän piti niitä suljettuna, sillä nuoren miehen mieleen oli iskostunut ajatus, että nuoren miehen pitää pelastaa ensin muut ja maailma ja viimeiseksi vasta itsensä.

Mutta vaikka kuinka kovaa juoksee itseään karkuun, niin itseään ei lopulta pääse karkuun, vaan tulee päivä, jolloin itsensä pitää kohdata ja tuntea se suuri kipu niistä kaikista palavista raunioista, joita on taaksensa jättänyt savuamaan.

Sitä nuori mies ei vielä silloin syyskuisena hämäränä vuoden 1996 iltana tiennyt, vaan hänen sisällään virtasi uuden alun ajatus ja valtava helpotus ja ilo siitä, että nuori mies oli selvinnyt niinkin pitkälle. Tuo ilta on ollut hänen yksi elämänsä merkittävimmistä illoista, sillä hänelle selvisi, että miltä tuntuu olla vapaa ja hengittää.

Ja se biisi, joka kantautui naapurin puolelta, oli Radioheadin ”Lucky” biisi, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1995 kokoelmalevyllä, mutta päätyi myös yhtyeen ”OK Computer” -levylle vuonna 1997. Kappaletta kuunteli toinen nuori mies, jonka kanssa myöhemmin kävin muutamalla keikalla ja humalluin hänen yksiönsä lattialla.

Hän ei selvinnyt voittajana, sillä hänen haavansa oli kai niin suuret, että hän pakeni niitä ennen aikaiseen kuolemaan omasta tahdostaan.

Minä pakenin muun muassa rakkauteen ja vaikka se kuulostaakin kauniilta pakopaikalta, niin rikkinäisenä rakastaminen on paljon muutakin kuin pelkkää kauneutta. Samaan aikaan, kun koen osaavani rakastaa todella hyvin, en osaa rakastaa ollenkaan hyvin.

Onneksi se on silti säilynyt asiana, jota haluaa eniten tehdä ja tuntea.

Kuinka lohdullista se onkaan.

Varoituksena sanottakoon, että biisin video sisältää rajua kuvamateriaalia 90-luvun Balkanin-sodan lapsiuhreista. Kappale on tehty hyväntekeväisyyslevylle, jonka tuotto meni sodasta pakenevien lapsien auttamiseksi.

Lue myös

X