Havaintoja parisuhteesta

”Miksi sinä et tottele?” -Tarina kahdesta hirviöäidistä

Teksti: Havaintoja parisuhteesta
Pyysit kertomuksia isistä, mutta sitä ennen minuun kolahti kertomukset äideistä/lapsuuden kaltoinkohtelun tuntemuksista. Tässä tarinani, mikä on mietityttänyt pitkään.
Miksi sinä et tottele?
Nuo sanat muistan lapsuudestani, ne oli äitini suusta. Ensimmäinen lapsuuden muistoni on se, että minut paiskataan kohti patteria ja itken nojatuolin takana. Patteria päin minut heitti äitini.
Lapsuudessani koin niin fyysistä kuin henkistä väkivaltaa. Karkailin kotoa jo pienenä ja viivyttelin kavereiden luona, ettei kotiin tarvitsisi mennä. Muistan väkivallan. Minua lyötiin, hakattiin pölyimurin kovalla varrella. En muista, että olisimme olleet sylikkäin, leikkineet, tms. Myöhemmin äitini kertoi minulle, että olen syypää hänen lihavuuteensa. Koska minun raskauden aikana hän lihoi. 
Äitini eli huonossa suhteessa. Isäni ei ollut läsnä, hän meni menojaan. Olin ja olen varmaan edelleen samanlainen paska kuin isäni. Olen lama-ajan lapsi, harrastuksiin ei ollut mahdollisuutta. Opin jo lapsena käsitteet, velka ja vekseli. Yritän selittää äitini käytöstä sillä, että hän oli yksin, kun isäni seikkaili muualla ja muissa naisissa. Hyvin varhain päätin, että en aio tehdä mitään niin kuin äitini.
Teininä kokeilin alkoholia. Äitini kirjoitti kalenterini jokaiselle sivulle, että olen huora, juoppo. Satunnaisia kokeiluja oli, mutta en todella kokeillut alkoholia paljon. Rintani kehittyi, olin muodokas. Muistan kuinka äitini repi ja nipisteli rintoja, kuinka isot ja röllykät ovat, hän sanoi. Täysi-ikäisyyden koettaessa päätin, että nyt riittää. Olin maksanut töilläni lukion kustannukset ja loput rahat menivät yksinhuoltaja äidilleni. Hän oli taas kerran hakkaamassa minua, kasvoihin kovaa. Nousin ylös ja huusin, että nyt loppuu. Tönäisin äitiäni, hän säikähti. Mutta siihen loppui fyysinen väkivalta. Tosin, muutin pian pois kotoa.
Hankkiuduin töihin jo varhain, mutta kaikki tienestit otti äitini. Muistan keskustelut, että pitäisikö äitini hakea töitä. Olin jo oppinut, että töitä tienaamalla saa rahaa elääkseen. Hän sanoi, että hän ei aio alempiarvoisia hommia tehdä. Heidän suvussa kaikki ovat korkeasti koulutettuja. Näitä sukulaisia en ole kohdannut, emme ole tekemisissä. Arvo, joka on jollakin tapaa ohjannut äitiäni eläkeikään pääsyyn saakka. Hän opiskeli yliopistossa, kunnes eläkeikä koitti. Töitä hän ei ole juurikaan tehnyt, moneen kymmeneen vuoteen.
Olen äitini mielestä suvun musta lammas. Olen korkeasti koulutettu, mutta teen ihan liian huonoja töitä. Teen sitä, mikä on minulle tärkeää, työtä josta sytyn. Äitini jopa haki tietämättäni minulle koulupaikkaa alalta, joka ei kiinnosta minua lainkaan. Olen koittanut perustella hänelle, että teen sitä mistä motivoidun ja jossa koen olevani hyvä.
Myöhemmin aikuisuuden koittaessa, omaa perhettä perustaessani koin erittäin vahvaa henkistä väkivaltaa. Esikoiseni syntyi ja päätimme yhdessä puolison kanssa lapsen nimen. Äitini soitti kastejuhlan jälkeen, kuin kauhean nimen olemme lapselle antaneet. Hän on aina inhonnut nimeä. Kerroin, että yhdessä äitinä ja isänä päätimme nimen. Se ei hänelle riittänyt, olen muiden vietävissä. Toisen suvun painostuksessa. Hän lähetti lukemattomia tekstiviestejä ja sähköposteja asiasta, mutta päätin olla lukematta niitä. Hän ei ollut kertonut tädilleni, siskolleen esikoiseni syntymästä. Tapasin tätini sattumalta kaupassa, kun lapseni oli kolmevuotias.
Toinen lapsi syntyi. Tuli toisen lapsen nimen annon aika. Äitini erehtyi päivästä, vaikka laitoin aamulla viestiä. Hän myöhästyi juhlista, yritin soittaa monta kertaa ennen juhlan alkua. Juhlat päättyi häneen huutamiseen ja räyhäämiseen, kun hän vihdoin paikalle tuli. Olin kuulemma tahallani tehnyt, etten ollut oikeaa aikaa antanut. Lapseni ensimmäinen juhla, ja hän käyttäytyy noin. Sain myöhemmin taas lukemattomia viestejä ja sähköposteja, joita en ole kyennyt aukaisemaan vieläkään.
Oman fyysisen ja henkisen väkivallan vuoksi en ole kertaakaan antanut lapsiani hänelle hoidettavaksi. Ei hän tosin ole kutsunut kertaakaan kylään.
Miksi sinä et tottele?
Nämä sanat kaikuivat mieheni äidin suusta. Lasteni toisen mummon.
Olen palveltava akka, sanoi hän. Olen palveltava, koska lasten isä joutuu viemään lapset päivähoitoon. Kyllä, koska hän menee myöhemmin töihin. Minä kuitenkin huolehdin lasten illat. Puolisoni joskus pesee pyykkiä, olen palveltava akka. Miksi sinä et tottele? Hän huusi minulle viimeksi, kun kohtasimme. Oli juhannus, kerroin ettei lapseni halua katsoa ryypiskelyä. En voi kuulemma lapsiani suojella noin. Ryyppääminen alkaa hyvissä ajoin aamulla puolisoni ja hänen sisarensa kanssa. Itse olen ollut selvinpäin. Kerroin, että lähdemme pois, jos juomista on.
Hän huusi, että estän lasten sukulaisten tapaamisen. Kuinka minulla ei ole ketään, on vain puolisoni suku. Kuvittelen olevani parempi kuin he, koska olen kuitenkin kouluttautunut. En ole koskaan ajatellut kenestäkään noin. Koin kuitenkin, että voin asettaa jonkin ehdon sukulaisten tapaamiseen. Koska lapseni halusivat niin, sukulaisia voi tavata selvinpäin. Ei kenenkään lapsen tarvitse katsella humalaisia. Hiljaa hyväksyin sen, että jäimme ”sukuloimaan”. Pahaa se teki.
Päivä meni, humaltumista oli. Esikoiseni passitettiin laittamaan omaa sisarustaan sekä serkkujaan nukkumaan. Menin perässä, eihän se ole lapsen tehtävä. Annoin iltapalaa lapsille, kunnes lasteni serkut alkoivat itkemään. Itku levisi kohta omiin lapsiini. Jossain vaiheessa puolisini oli tullut paikalle. Yritettiin saada lapset rauhalliseksi. Paikalle tullut myös puolisioni äiti, joka alkoi huutamaan, käskien kaikkia poistumaan. Puolisoni sisar haki omat lapsensa pois, itse jäin lohduttamaan itkevää lastani. Silittelin ja koitin rauhoitella. Puolisoni äiti huusi, pyysin häntä rauhoittumaan. Tilanne päättyi siihen, että hän alkoi töniä minua, itkevä lapsi sylissäni. Hän repi lapsen pois sylistäni ja paiskasi hänet sängylle, jotta pääsi lyömään ja tönimään minua. Miksi sinä et tottele, olivat hänen sanansa.
Hän halusi minun poistuvan ja jättävän lapseni hänelle hoidettavaksi. En ole koskaan kuullut lasteni huutavan niin kauhuissaan. Tilanne loppui siihen, kun puolisoni tuli paikalle. Lapseni itkivät ja tärisivät kauhuissaan monta tuntia. Eniten tässä häiritsee se, että kukaan muu ei tunnu kyseenalaistavan hänen toimiaan.
Miksi minä en tottele?
Niin, miksi?
Uskon oikeudenmukaisuuteen, asioiden ratkaisuun. Uskon omiin voimavaroihin, en epäröi kyseenalaistaa vääryyttä.
Mutta, miksi mietin edelleen keski-ikäisenä; miksi en tottele?”

Lue myös

X