Havaintoja parisuhteesta

Miten sosiaalisen median viha vaikuttaa ja mikä siihen auttaa?

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Julkisena kirjoittajana sitä tietää, että kirjoittamisen vierellä kulkee viha. Siihen pitää olla valmistautunut, mutta valmis siihen ei ole koskaan. Kirjoitan pääosin rakkaudesta ja parisuhteista ja voisi kuvitella, että nämä aiheet eivät aiheuttaisi ihmisissä solvaamisen tarvetta. Niin, voisi kuvitella, mutta asiahan ei aivan niin ole.

Aloitin blogini vuonna 2013. Muutaman ensimmäisen vuoden aikana kirjoitin omalla tavalla jopa rohkeampia tekstejä ja varsinkin hyvin paljon henkilökohtaisempia sellaisia. Vihaa ja solvaamista ei ollut juuri ollenkaan. Totta kai kommenttikentälle eksyivät toisinaan perinteiset ”vitun homo” huutajat, jotka löytävät tiensä jokaiselle nettialustalle. Heidät oli helppo ohittaa, sillä heidän huutelunsa tuntui lähinnä huvittavalta ja kertoi vain ja ainoastaan heidän itsetunnottomuudestaan ja epävarmuudestaan.

Viha alkoi näkyä hiljalleen vuoden 2015 jälkeen. Kirjoitin paljon myös humaaneista asioista, kuten ihmisoikeuksista, seksuaalisesta tasa-arvosta, antirasismista ja ylipäätään ihmisarvoista. Tämä lisäsi vihan määrää, sillä rasistinen ja ihmisvihainen voima, joka jyllää monella keskustelupalstalla siirtyi aiheiden myötä omallekin sivustolleni.

Varsinaisesti veri alkoi lentää ilmoitettuani erosta. En halunnut kertoa eron syistä yksityiskohtaisesti, koska kahden ihmisen välinen ero kuuluu tasan kahdelle ihmiselle. Ymmärsin lukijoiden pettymyksen ja kritiikin. Sitä en ymmärtänyt, että viha sai niin kovat mittasuhteet, että minun piti paeta hetkiseksi lukkojen taakse ja että viha oli niin suurta, että se poiki kammottavan väkivaltaisia kommentteja, joista osa valui läheisiini ja jopa lapsiini.

Viha osui usein arimpaan paikkaan eli vanhemmuuteen, joka on minun elämässäni korkealla jalustalla, sillä rakastan olla isä. Kykyäni olla isä kyseenalaistettiin jopa monen synnytetyn kommenttiketjun muodossa. Monista eritoten vauvapalstoilla näkemistäni kommenttipalstoilta ja kommenteista olisi helposti voinut tehdä montakin rikosilmoitusta. Monissa kommenteissa minulle jaeltiin mielenterveyteen liittyviä diagnooseja, toivottiin kuolemaa ja sitä jopa niin, että lapseni näkisivät kuolemani, uhkailtiin lastensuojeluilmoituksilla ja ennen kaikkea haukuttiin julmilla sanoilla ulkonäköäni. Yhdessä näkemässäni kuvamanipulaatiossa suustani oli laitettu valumaan paskaa ja verta kuvatekstillä maailman rumin ja kuvottavin ihminen.

Alkuun kuvittelin, että pystyn pysymään tuon kaiken yläpuolella. En pystynyt. Harva pystyy. Viha alkoi kulkea mukanani ja aloin huomaamattani pelätä ihmisiä ja häpeämään itseäni. Ilman terapiaa tuosta ei selvinnytkään. Lopulta tein päätöksen, että lakkaan kirjoittamasta henkilökohtaisista asioista poikkeuksia lukuun ottamatta kokonaan ja kieltäydyn aivan kaikista haastattelupyynnöistä, koska joka ikinen kerta vuosien jälkeenkin niissä otettiin esille eroni, ikään kuin se olisi määritellyt kaikkea tekemisiäni ja minua ihmisenä. Ymmärrän tämän, koska sillä kulmalla olisi jälleen saatu klikkejä ja vihaa täynnä oleva kommenttiketju.

Viha ei tuntunut laantuvan. Välillä oli hiljaisempaa, mutta sitten taas saapui kuin hyökyaaltona. Ihmettelin aaltoliikettä, kunnes ymmärsin yhteyden. Tekstejäni jaettiin toisinaan vihaisille vanhemmuuspalstoille esimerkiksi saatteella ”katsokaa, mitä tuo kusipää on taas kirjoittanut”. Tämä toimi koirapillinä kiusaajille, jotka löysivät jälleen kommenttipalstani. Toisaalta tekstini jaot olivat minulle hyödyksi, sillä klikatessaan kiusaajat toivat euroja pankkitililleni ja kommentoidessaan solvaavia kommenttejaan, antoivat algoritmeille ruokaa ja paransivat sivustoni näkyvyyttä. Sitä he eivät tietenkään itse ymmärtäneet, sillä heidän ääneenkin sanottu toiveensa oli saada blogini loppumaan. Toisaalta viha oli taas siinä pisteessä, että enemmän toivoin heidän pysyvän kaukana sivustostani kuin tuovan minulle klikkejä ja näkyvyyttä.

Nykyään viha on muuttanut muotoaan, mutta omalla tavalla jopa lisääntynyt sivustollani. Yhäkin minun päälleni hyökätään henkilökohtaisella tavalla, mutta enemmän kirjoittamieni aiheiden vuoksi. Minua on yritetty hiljentää uhkailemalla muun muassa erään laitaoikeistolaisen istuvan kansanedustajan toimesta, joka uhkasi minua oikeudella, jos en lakkaa toisella sivustollani jakamasta hänen rasistisia twiittejään. Se onkin ihan oma tarinansa, mitä yhteiskuntasivustoni kautta olen osakseni saanut. Suojellakseni itseäni kirjoitan sinne enää erittäin harvoin, koska antirasismi, humanistiset arvot ja esimerkiksi ilmastonmuutoksesta puhuminen saa liikkeelle sosiaalisen median sairaammat ihmisyksilöt.

Vihan yleisyydestä ja laajuudesta kertoo se, että olen joutunut bannamaan parisuhdesivustoltani viimeisen kahden vuoden aikana arviolta noin 200 ihmistä. Se on rakkauteen keskittyvältä sivustolta paljon se.

Saamani viha on tehnyt minut selvästi varovaisemman, varsinkin henkilökohtaisista asioista puhuttaessa. Varsinkin Facebook on muuttumassa hiljalleen ihmismielen likakaivoksi. Instagram on selvästi siistimpi sosiaalisen median alusta. Tähän on tietenkin syynsä ja minua viisaammat ovat kertoneet kyseisten medioiden ikäjakaumasta. Facebookissa käyttäjän keskiarvoisen keski-iän noustessa häiriökäyttäytyminen lisääntyy samassa suhteessa. Olen muuttunut sosiaalisen median myötä kyynisemmäksi varsinkin ikäisteni ja minua vanhempia ihmisiä kohtaan.

Viha on tehnyt minusta myös herkemmän puuttumaan ihmisten perseilyyn sosiaalisessa mediassa. Tämä näyttäytyy toisinaan jopa yliherkkyytenä, mutta henkilökohtaisen kokemukseni kautta olen vahvasti sitä mieltä, että olen tässä asiassa mieluummin yliherkkä kuin katson sormieni lävitse. Jos huomaan lukijoita, joilla ei ole koskaan mitään hyvää sanottavaa ja jotka eivät koskaan kommentoi varsinaista tekstiä, niin teen heille palveluksen ja heitän heidät ulos sivustoltani. Jää heillekin aikaa jollekin itselle kauniimpaan.

Minä silti jatkan blogiani. Jatkan sitä siksi, että rakastan blogiani ja sitä ajatusta, että mitä olen saanut sillä aikaan. Se on kahdeksan vuoden elämäntyöni. Silmäteräni, josta olen aidosti ylpeä. Suurin syy sen jatkamiselle on lukijoilta saamani tuki. Lukijoista löytyy kuitenkin se ihana osa ihmisiä, jotka muistavat epäsuomalaisesti avata suunsa silloinkin, kun on hyvää ja kannustavaa sanottavaa. Jokainen saamani kaunis kommentti ja jokainen saamani kaunis yksityisviesti on isona vastapainona sille, että jaksan kahlata läpi vihapostin. Yksi kaunis kommentti on kuin kannustava kosketus olkapäällä, joka kantaa seuraavaan tekstiin ja seuraava kaunis kommentti taas seuraavaan tekstiin. Siitä minä osaan olla teille kiitollinen joka ikinen päivä.

Tämä blogi on tällä hetkellä minun työni, mutta vielä enemmän se on minun elämäntyöni. Vaikka monet sitä säännöllisesti vähättelevätkin, niin itse osaan nykyään arvottaa tekemääni korkealle ja olla ylpeä siitä, että olen saanut vietyä blogin yli myrskyjenkin. Pakkohan se on olla merkki rakastamisesta ja rakkaudesta tässä kaikessa on kyse muutenkin. Rakkaudesta, jonka ääni tuntuu olevan jumissa tässä maailman ajassa ja siksi minä haluan rakkauden ääntä omalla panoksellani lisätä.

Rakkauskäsitykseni on laaja ja siksi sivustoni aiheuttaa vihapurkauksia, mutta silti olen sitä mieltä ja olen sen jopa huomannut, että rakkaus synnyttää rakkautta ja siinä rakkauden ravintoketjussa minä tunnen olevani ja se on syy, että miksi tämäkin teksti tuli valmiiksi.

Kiitos siis teille rakkaat rakkauden ravintoketjussa mukana olevat.

Lue myös

X