Odotammekohan parisuhteelta ja puolisoltamme vähän liikoja?

Elämässä ja sadussa on erona se, että elämä on totta, mutta satu on satua. Satu kahdesta rakastavaisesta, jotka elävät onnellisena elämänsä loppuun saakka. Seuraava tositarina elämästä ei päädy satukirjojen sivuille, eikä siitä tehdä Hollywood-henkeen käsikirjoitettua romanttista komediaa.

Olipa kerran nainen ja mies. He rakastuivat. Nainen uskoi romanttisiin elokuviin ja prinsessaleikkeihin. Hän halusi prinsessahäät. Häitä suunniteltiin yhteensä kaksi vuotta. Oli viimeisen päälle hääpuku ja käsin tehdyt hääkarkit. Kahden vuoden aikana parilta menivät stressin vuoksi monta kertaa hermot ja molempien kaikki rahat.

Tuli häät. Morsian näytti kauniilta ja sulhanen onnelliselta.

Avioliitto ei kestänyt aivan yhtä pitkään kuin häiden suunnitteleminen. Häälahjaksi saadut kattilat puolitettiin. Pussin sisällä oleva hääkarkki oli kuivunut kovaksi. Pussiin kiinnitetyssä paperinpalassa luki käsin kirjoitettu teksti, ikuisesti sinun. Ikuisuus kesti puolitoista vuotta.

Sen pituinen se.

Sattuuhan niitä, avioeroja. Lehdessä eräs kirjailija pohtii, että voisiko yhtenä syynä eroihin olla ylimitoitetut odotukset parisuhteesta? Mitäpä jos meille jo vuosikymmeniä syötetyt romanttisen komedian käsikirjoitukset ovat silkkaa fantasiaa? Me odotamme parisuhteelta elämänmittaista satua, joka leijuu kauniisti kuin tuulen mukaan puhallettu saippuakupla. Te tiedätte, mitä sille kuplalle lopulta käy.

Suomalainen näyttelijä sanoo televisoissa ääneen, että hän ei halua vaimoltaan kuin yhden roolin. Hän haluaa, että hänen vaimonsa on hänen rakastajansa ja että hän on vaimolleen rakastaja. Ei muuta. Näyttelijä sanoo olevansa huojentunut siitä, että hänellä ei ole painetta olla vaimolleen kaikkea mahdollista. Hän ei halua jakaa vaimonsa kanssa aivan kaikkea, koska sitä varten on olemassa ystävät. Hän ei halua olla vaimonsa paras ystävä. Hän haluaa olla rakastaja.

Näyttelijä saa palauteryöpyn, koska sanoo jotain sellaista, jota ei saa ääneen sanoa. Parisuhdevanhoilliset hyökkäävät kimppuun. Pitää olla puolison kanssa paras ystävä. Pitää jakaa avioliitossa aivan kaikki, ystävätkin. Puolison pitää olla ennen kaikkea kumppani, turva, yhteinen vanhempi lapselle, huolenpitäjä, onnentuoja, arjen jakaja, taloudellinen turva, rakastaja, lohduttaja, naurattaja, pelastaja ja tuhat muuta asiaa.

No niinhän meille niissä romanttisissa parisuhdesaduissa kerrotaan ja uskotellaan. Kahdesta tulee yksi ja yhdessä mennään läpi kivien ja kantojen ja kuolema on ainoa, joka erottaa.

Paitsi että puolet pareista erottaa käräjäoikeus.

Olen kirjailijan ja näyttelijän kanssa samaa mieltä. Osa siitä puolesta, jonka käräjäoikeus erottaa, eroaa siksi, koska vaatimukset parisuhdetta ja kumppania kohtaan ovat kohtuuttoman ylimitoitetut. Ei kukaan ole valmis kantamaan tuollaista odotusten taakkaa ja roolien yliannostusta. Ei kukaan halua olla vastuussa toisen ihmisen onnesta, koska ihmisen pitää olla siitä itse vastuussa. Ei kukaan halua jakaa aivan kaikkea puolisolleen.

Tai no, kai tässäkin tapauksessa poikkeukset vahvistavat säännön.

Elämä ei ole satua eikä parisuhde romanttista komediaa. Ensin pitää tulla riippumattomaksi ennen kuin voi edes haihatella pitkäkestoisesta parisuhteesta, sillä riippuvuudella rakkauteen, parisuhteeseen tai toiseen ihmisen ei saa aikaan muuta kuin helvetin ruman eron, koska ripustautujat eivät koskaan toivu erosta. Pitkän parisuhteen kaava on riippumattomuus plus vapaus on yhtä kuin puhdas rakkaus.

Josta tullaankin aiemmin mainitsemaani näyttelijän antamaan kommenttiin siitä, että on huojentunut siitä, että hänen vaimollaan on uskottuja ystäviä, joiden kanssa vaimo saa täytettyä tarpeensa keskustella itselle tärkeistä asioista. Tämä antaa vapauden kyseiselle avioparille keskittyä siihen parisuhteen syvimpään ytimeen eli rakastamiseen ja siksipä näyttelijä peräänkuuluttaa ajatusta, että hän haluaa olla parisuhteessaan ennen kaikkea rakastaja.

Kaikki muut roolit ovat ulkoistettavissa.

Sitä paitsi, vaatimukset puolisoa kohtaan ovat edelleenkin kasvaneet. Nyt puolison pitää osata myös puhua tunteistaan, näyttää tunteitaan, panna tuhansissa eri asennoissa, puhua kielillä ja kävellä vetten päällä. Varsinkin niissä tapauksissa, jossa puolison ja ylipäätään parisuhteen ylle ladataan niin hurjat panokset ja odotukset, että jos työelämässä olisi yhtä kovat paineet, niin suurin osa meistä palaisi loppuun kuukaudessa.

Avioliitot palavat loppuun vuosissa. Eivät ne aina pääty siksi, että toinen on lakannut välittämästä ja heittäytynyt jyrkän välinpitämättömäksi. Ne päättyvät siksikin, koska odotukset avioliiton ja parisuhteen suhteen ovat täysin epärealistisia ja mahdottomia toteutuvaksi. Ne päättyvät siksi, että odotukset puolison suhteen on ylimitoitettuja ja mahdottomia toteutuvaksi. Kun se puoliso ei olekaan sadun prinssi tai prinsessa, joka johtaa uljaudellaan tai kauneudellaan perisuhdesadun kohtaan ja he elivät onnellisena yhdessä elämänsä loppuun saakka. Puoliso onkin omien haavojensa ja perkeleidensä kanssa toimeentuleva keskeneräinen ihminen, joka ei pysty muihin sankaritekoihin kuin rakastamaan niin hyvin kuin osaa ja liian usein se ei tunnu olevan tarpeeksi, koska halutaan jotain sellaista, jota ei ehkä ole olemassakaan.

Ei varsinkaan oikeassa elämässä. Saduissa ehkä, mutta sadut ovat kuin fantasiat. Ihanaa, että ihmisellä on niitä, mutta totta ne eivät ole, vaan pakoa todellisuudesta, jota me kaikki tarvitsemme ja kaipaamme, jotta jaksamme elää sitten sitä oikeaa elämää haavojemme ja perkeleidemme kanssa.

Ja sen ihmisen, joka yrittää rakastaa niin hyvin kuin hän vain osaa.

Sen pitäisi riittää.

Sen pituinen se.