”Olen harkinnut jopa rikosilmoituksen tekemistä anopistani”

”Elämää anopin suurennuslasin alla

Tapasin mieheni noin kymmenen vuotta sitten. Tutustuttiin, rakastuttiin ja perustettiin uusperhe. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään salamayhteenmuutto. Minulla oli ennestään useampia lapsia ja miehelläni yksi.

Tapasin anoppini melko varhaisessa vaiheessa, ja ajattelin, että hän on melko pidättyväinen, mutta ihan mukava nainen. Olisin kovasti halunnut tutustua, mutta suhteemme ei oikein syventynyt, kun jutut pysyivät aina kovin pinnallisella tasolla: säässä ja sen sellaisessa. Tunnelma oli aina melko vaivaantunut. Anoppi ei ikinä kutsunut minua käymään, vaan minä olin aina aloitteentekijä kyläilyissä puolin ja toisin. Miestä hän kyllä näki yksin. Hän esimerkiksi saattoi mennä yllättäen miehen työpaikan parkkipaikalle odottelemaan milloin mies pääsee töistä, ja he tapasivat näin. Jopa minua koskevista asioista piti puhua jostain syystä selkäni takana. Se tuntui jotenkin salamyhkäiseltä. Anoppi tapasi miehen lisäksi vain tämän lasta, jota hän kävi katsomassa lapsen äidin luona lähes meidän naapurissa, kutsui heitä luokseen jopa jouluksi, matkusteli heidän kanssaan ja osallistui lapsen harrastuksiin. Meillä hän ei koskaan näillä kyläilyillään poikennut.

Melko pian ymmärsin ja tunsin, että anoppi ei yksinkertaisesti vain pidä minusta. En oikein ymmärtänyt miksi, mutta koin olevani aivan vääränlainen, vaikka yritin toimia aina mahdollisimman oikein ja olla mukava. Hän ei sitä minulle suoraan sanonut, mutta puhui selän takana, ja kyllähän minä sen aistin. Hänen seurassaan oli aina vähän epämukava olo.

Jossain vaiheessa tajusin, että kyse on miehen lapsesta. Alusta saakka minusta tuntui, että hänen mielessään meillä on miehen hyvä lapsi ja minun pahat lapseni. En hyväksynyt sitä, että yhtä kohdellaan perheessä ylitse muiden. Varsinkin sitten, kun aloimme saada yhteisiä lapsia, räikeä eriarvoistaminen alkoi suoraan sanottuna nyppiä. Mielestäni lastenlasten pitäisi olla isovanhemmille samanarvoisia, mutta meillä näin ei ollut. Anoppi toi miehen esikoiselle runsaita lahjoja ja tuliaisia, mutta muille biologisille lapsenlapsilleen ei välttämättä ainuttakaan edes heidän omilla syntymäpäivillään tai jouluna. Ensimmäinen lapsenlapsi sai toki silloinkin, eli siis muiden syntymäpäivillä ja jouluina. Hänen syntymäpäivinään muut eivät tietenkään saaneet yhtään mitään. Muut lapsenlapset eivät ole tuntunut häntä kiinnostavan.

Vuosia myöhemmin kuulin, että anoppi oli alkanut karsastaa minua jo yhteiselämämme alkutaipaleella sen takia, kun en yhden kerran suostunut ottamaan miehen lasta meille kesken äitiviikon omalla sairaslomallani, kun myös äiti jäi itse sairaslomalle. Mielestäni minulla oli oikeus pitää tapaamisajoista kiinni ja sairastaa rauhassa. Tämä oli myös lapsen äidille täysin ok. Enhän edes ole missään juridisessa vastuussa toisten lapsesta. Hoidin kuitenkin miehen lasta omilla viikoillamme hyvinkin paljon. Toki aivan varmasti välillä epäonnistuin tämänkin lapsen kohdalla, kuten omienikin, mutta minulla oli ja on tunne, että minulta ei sallita virheitä. Ne kyllä huomataan, mutta niitä virheitä paljonkin suurempia onnistumisia ei noteerata mitenkään.

Vuosien varrelle olemme saaneet lisää yhteisiä lapsia. Anoppia tämä tuntuu jostain syystä harmittavan. Kolmannen yhteisen lapsen kohdalla hän voivotteli onnittelujen sijaan. Neljättä yhteistä hän ei ole halunnut nähdä reilun kahden elinvuoden aikana ollenkaan. Nyt odotan viidettä yhteistä, eikä anoppi ole meidän suuntaan reagoinut asiaan millään tavoin. Hän ei ole koskaan muulloinkaan onnitellut minua lapsistamme, saati kysellyt jaksamistani. Eikä ole kyse siitä, etteikö anoppi osaisi sitä taitoa, sillä miehen ex on kyllä saanut häneltä onnitteluja ja tsemppausta. Se on täysin hyväksyttävää, mutta joskus joku pieni kiva sana lämmittäisi myös minun mieltäni.

Tykkään purkaa ajatuksiani kirjoittamalla, ja yksi isoimmista ongelmista liittyykin siihen. En tiedä ymmärtääkö anoppi tahallaan kirjoittamiani sometekstejä ja viestejä väärin vai onko hänellä lukemisen ymmärtämisessä jotakin pulmaa. Joka tapauksessa ei tunnu oikeudenmukaiselta, kun hän valehtelee minusta törkeitä, paikkansapitämättömiä asioita eteenpäin. Olen muka kirjoittanut sitä tai tätä, mitä en todellakaan ole. Hän ei tunnu ymmärtävän, että asiat on tarkistettavissa teksteistäni, sillä minulla on tietenkin ne kaikki tallessa. Olen luetuttanut tekstejäni useilla ihmisillä, ja he ovat kyllä ymmärtäneet kirjoittamani. Tuntuu, että anoppi katsoo minua omien vääristyneiden silmälasiensa läpi ja näkee minut pelkästään pahana.

Anoppi väitti miehelleni mm, ettei häntä ole koskaan kutsuttu katsomaan vauvojamme, mikä on kerrassaan kummallinen väite. Ikään kuin mieheni ei tietäisi totuutta. On totta, että kolmatta, koronan aikana syntynyttä vauvaa emme kutsuneet ketään katsomaan, siis myöskään anoppia. Ensimmäisestä on kuitenkin ihan kuvatodisteita, kun hän oli vauvaa teho-osastolla katsomassa. Toista vauvaa pyysin häntä sairaalaan katsomaan, mutta hänelle oli muiden eläkeläisten tapaaminen tärkeämpää. Nämäkin viestit ovat tallessa, ja lähetin anopille kuvakaappauksen hänelle lähettämästäni kutsuviestistä, jolloin hän esti minut whatsapissa. Sitä ennen hän oli estänyt minut myös muualla somessa.

Anoppi jatkaa valheitaan ja juttujeni vääristelyä huolimatta siitä, että hänet on otettu asioista monta kertaa kiinni. Olen kysynyt häneltä viestitse miten olen häntä loukannut, mutta hän ei reagoi mitenkään. Olen kirjoittanut kirjeen, mutta siitäkin hän levittää vääristeltyjä juttuja eteenpäin. Hän ei kestä pienintäkään kritiikkiä omasta toiminnastaan. Olen yrittänyt myös soittaa hänelle, mutta hän jättää vastaamatta.

Toisaalla anoppi itkee, kuinka hän on niin masentunut, kun ei muka saa tavata meitä, vaikka hän itse tekee asioista hyvin hankalia mykkäkoulullaan ja täysin käsittämättömällä vihanpidollaan ja vastaamattomuudellaan. Minä olen hänelle viestittänyt, että puhutaan asiat, tutustutaan toisiimme ja aloitetaan puhtaalta pöydältä, mutta hän ei vastaa. Hänellä ei kuulemma luonto anna periksi nöyrtyä edessäni. Olisin itse valmis jopa terapiaan yhdessä – ja ammattilaisen apua tässä tottavie tarvitsisi! En enää edes uskaltaisi puhua hänen kanssaan kahdenkesken näiden kokemusteni perusteella.

Nyt vuoden totaalihiljaisuuden jälkeen korviini kantautui, kuinka anoppi oli jälleen kerran valehdellut minusta. Sain kuin sainkin häneen tekstiviestitse yhteyden. Sitä hän ei näköjään ollut osannut estää. Kaikeksi yllätykseksi hän vastasi seuraavana päivänä, ja syytti minua jostain, mitä en taaskaan ollut tehnyt. Olen kuulemma toiselle henkilölle viestittänyt, etten halua miehen lapsen asuvan meillä, vaikka viestissä sanoin nimenomaan, että tottakai lapsi saa aina olla meillä, mutta kiitin viestin vastaanottajaa siitä, että hän suo meille hengähdystaukoja. On uuvuttavaa, jos lapsi on koko ajan meillä, ja minä olen äitipuolena jatkuvasti suurennuslasin alla mitä milloinkin teen tai sanon – eikä vähiten anopin toimesta! Lapsi on kuitenkin elämässään enemmän asunut meillä, välillä jopa ihan kokoaikaisesti. Äitipuolena en saisi koskaan uupua häneen liittyvissä asioissa, vaikka hänen äidille se kuitenkin suodaan.

En ymmärrä mitä anoppi luulee hyötyvänsä tästä viestieni vääristelystä, koska kuitenkin kaikki todisteet löytyvät kirjallisena hänen syytöstensä kumoamiseksi. Tuntuu, että jos sanon musta, anoppi kuulee valkoinen tai vähintääkin harmaa, ja välittää näin tiedon eteenpäin aiheuttaen valtavasti tuhoa ja harmia. Hänelle ei riitä, että suhteet häneen ovat katkenneet, vaan ne pitää ilmeisesti tuhota myös muihin.

Mikä tällaisen jatkuvan kiusanteon taustalla voi olla? Kenties muistisairaus tai persoonallisuushäiriö? Miksi muuten ihminen kiusaisi toista tällä tavalla? Tai siirtääkö hän minuun tunteitaan, joita on mahdollisesti tuntenut itse aikanaan uusperheellisenä? Miksi hän haluaa tahrata maineeni koko suvulle ja lapsenlapsensa suvulle? Ja miksi häntä uskotaan, vaikka hän on riitaantunut ja katkonut muihinkin ihmisiin välejä jopa vuosikymmeniksi?

Minä olen vaatinut, että miehen tytärtä kohdellaan tasa-arvoisesti muiden lasten kanssa, mutta sehän se ongelma tuntuu olevan, kun nimenomaan vaadin sitä tasa-arvoa, en jalustalle nostamista. Olen ollut tytölle välillä enemmän äiti, kuin hänen äitinsä on kyennyt omien sairauksiensa takia olemaan. Olen opettanut, hoivannut, kasvattanut, hellinyt ja huolehtinut. Käyttänyt lapseen runsaasti rahaani ja aikaani. Olen edesauttanut hänen avunsaantiaan erinäisissä asioissa.

Olen vuosien varrella tullut siihen tulokseen, että teen niin tai näin, niin aina teen jonkun mielestä väärinpäin. Nokankoputtamista tuntuu olevan täysin normaaleista ja hyvistä asioista, ja erityisesti rajojen asettamisesta, joita jokainen lapsi tarvitsee tasapainoiseen kasvuun ja kehitykseen.

En jaksa enää. Voin henkisesti ja jopa fyysisesti erittäin pahoin. En nuku öisin. Miten yksi ihminen voi saada näin paljon tuhoa aikaiseksi? Olen siis nyt raskaana, ja pelottaa mitä tämä kaikki vaikuttaa tulevaan vauvaan. Kurjinta asiassa on se, että minua kyllä ymmärretään ja puolustetaan hiljaisesti, mutta kukaan ei oikein kykene nousemaan anoppia vastaan ja sanomaan hänelle, että hän on väärässä. Ammattilaisille juteltuani olen kyllä saanut asiaan tukea, mutta tarvitsisin sitä myös enemmän läheisiltäni.

Nyt mietin jopa rikosilmoituksen tekemistä kunnianloukkauksesta. Ylireagoinko? Pakkohan tämä on saada jo loppumaan, koska asia vaikuttaa minun lisäkseni muuhun perheeseen, erityisesti miehen lapseen. Hänkään ei kuulemma haluaisi olla lellikki saatika sanansaattaja mummon ja perheen välissä. Hän ei halua mummon runsaita rahalahjoituksia, kun tietää, etteivät muut lapset saa mitään. Vaikuttaahan tällainen perheessä moniinkin ihmissuhteisiin. Eivät lapset ole tyhmiä.