”Olinhan kuvitellut että pystyn 30 vuotiaana aloittamaan avioliitossani ikuisen selibaatin”

”Samaistuin hetki sitten uudelleen jakamaasi artikkeliin: ”En koskaan ajatellut, että joku muu haluaisi minua”. Koin sen niin lähelle omaksi kokemukseksi, että lukiessani silmistäni alkoi tulvia kyyneleet. Ja ehkä jopa syyllistyn kirjoittamaan omakohtaisen kokemukseni hyvin samalla tavalla, jos vaikka alkuperäinen kirjoittaja saisi tästä jotain lohtua, ettei ole ainut, todistettavasti.

Suhteemme alkoi kun olin todella nuori, mieheni oli 10 vuotta vanhempi, mutta elämän tilanteemme, kiinnostuksen kohteemme olivat samat. Ihannoin hänessä myös miehistä olemusta ja jo minuun nähden karttunutta elämänkokemusta. Olin otettu, että hän piti minua aikuismaisena, ns. vanhana sieluna ja arvosti minua, vaikka olin häntä huomattavasti nuorempi.

Vuodet vieri, ikä karttui, etenimme suhteessamme verkkaisesti. Ajattelin, että tämä on jonkinlainen tae sille, että pystymme olemaan sitten loppuelämämme yhdessä, jos tutustumme toisiimme pitkään, sitä paitsi aika kului siivillä, eikä meillä ollut kiirettä.

Muistan kuinka viiden vuoden seurustelun jälkeenkin mietin, kuinka rakastunut häneen olin ja kuinka tunsin intohimoa häntä kohtaan edelleen. Menimme kihloihin ja siitä kolmen vuoden päästä naimisiin. Tapaamisestamme noin 10 vuoden päästä saimme ensimmäisen lapsen ja sitten seuraavan. Vain hetki ennen lapsia mieheni myös aloitti yritystoiminnan. Minulla oli kaikki mitä ikinä vain toivoin saavani, omakotitalo, hyvä mies, työteliäskin vielä ja terveet lapset hänen kanssaan, sekä itsellä mieluinen työ.

Kun lapset syntyi koin luonnolliseksi, että ne ikään kuin tulevat naisen ja miehen väliin. On luonnollista, että äidin tulee keskittyä lapsiin, miehen työhön. Raskausaikoina ei ollut seksiä, synnytysten jälkeen ei ollut seksiä, eikö kaikilla mene näin? Mieheltä ei tullut minkäänlaista painostusta, enkä itse kokenut että olisin sitä tarvinnut. Laitoin äitiyden ja lapset parisuhteeni edelle tiedostamatta.

Aika on vierinyt ja lapsemme ovat noin 10 vuotiaita. Toisen lapsemme jälkeen miehelläni oli sairaus, joka esti seksin useaksi vuodeksi. Ei mitään oikotietä, ei mitään kikkoja, totaalinen selibaatti. Samoin tuli piste sille, ettei enää lisää lapsia, meinasin murtua ajatuksesta.
Pidin mölyt mahassani, kun itse ajattelin, että hänhän se oli joka kärsi, hän oli kipeä. Ja pelkäsin, että jos kosketan, niin myös satutan sillä jo pelkkä haluaminen saattoi tehdä kipeää.

Näihin samoihin aikoihin mietinkin usein ihmisiä, jotka oikeasti elävät lopun elämäänsä suhteessa, jossa toinen osapuoli ei pysty seksiin, eikä toistakaan tällöin tule/pysty tyydyttää seksuaalisesti.

Oikeastaan vasta tällöin tajusin itseni miettineen ja tarvitsevani seksiä, tällöin kun tajusin lähes menettäväni mahdollisuuden siihen. Läheisyyttä kaipasin vielä enemmän, sillä se oli myös ajan kuluessa unohtunut. Uskottelin itselleni, ettei missään vanhoissa suhteissa ole näitä tallella ja kuvittelin sekä asennoiduin siihen, että onnistun elämään ilman, eihän se ole parisuhteessa kuin yksi osa-alue eikä elintärkeä.

Välillä muistan miettineeni ja koin ihastumisia työelämässä, ajatukset karkasivat fantasiaan ja toruin itseni, kun sain kiinni mieleni ajattelemasta toisen kosketusta ja lämpöä, vaikka todellisuudessa kaipasin sitä vain omalta mieheltäni.

Siinä tilanteessa koin, ettei ollut vaihtoehtona puhua omista tarpeistani, eikä etenkään siitä, että olisin ehdottanut miehelleni, että voisin saada tyydytyksen ulkopuolelta, koska mikä voisi satuttaa enempää kuin se, ettet itse pysty ja tämän jälkeen vaimosi haluaisi mahdollisesti jotakuta toista tai muulla keinoin tyydytyksen, kuin hänen omalla siittimellään. Muutenkin miehisyyteen oli isketty lujasti.

Tätä vaihetta kesti noin viisi vuotta, keskityin työhön ja lapsiin. Niin miehenikin. Emme toisiimme. Tämän jälkeen meni pitkään, että palauduimme edes nykytilanteeseen, seksiä kerta puoleen vuoteen, läheisyyttä harvoin, läsnäoloa vielä vähemmän, sillä arki pyörii lasten ja työpainotteisen elämän ympärillä ja älylaitteet varastavat muun ajan. Itse olen etätyössä, lapset kouluun ja kotiin, kotityöt, ulkotyöt, kaiken minkä vain ikinä kerkeän ja jaksan.

Talomme ja pihamme on kaiken lisäksi vielä hervottoman suuria ja vanhoja. Koska niistä ei voinut räjäyttää osaa poiskaan, olen yrittänyt tehdä muutostöiden yhteydessä niistä mahdollisimman helppohoitoisia ja monenlaisia arjen helpotuksia olen yrittänyt miettiä. Lapset toki jo on iso apu. Mutta mikäs tässä ollessa tällainen vaimo-tyyppi, jota ei tunnu hirvittävän mikään käytännön ongelma ja mieskin jo luottaa, että kyllä vaimo osaa/pystyy (sarkasmia). Arvostukseksi se tiesti tulisi ajatella, eikä itsestään selvyydeksi. Ja itsehän olen vuosi vuoden perään todistanut pärjääväni.

Mies on töissä 24/5, viikonloput menee palauttuessa eikä yhteisiä juttuja ole. Lapset pääsevät välillä mieheni kanssa töihin, mistä kyllä nauttivat ja viikonloput riittää, että iskä on fyysisesti kotona, vaikka ei välttämättä henkisesti läsnä. Äidin läsnäoloon on totuttu, joten kaikki kysymykset osoitetaan ensisijaisesti äidille, vaikka isä olisi lähempänä.

Tämmöistä tämä on, näinhän se on varmaan monilla. Seksiä vailla minkäänlaista kipinää, suoritettu, hyvä.
Ruokaa jääkaapissa, rahaa just sen verran, että pärjää. Molemmilla töitä ja turvallinen, kiva koti. Terveenäkin olemme saaneet olla. Outoa, että edes tunnen välillä tyytymättömyyttä, sillä elintärkeät perusasiat ovat todellakin kunnossa.

Samaanaikaan, jotenkin ihmeen kaupalla päädyin kommentoimaan erästä julkaisua. En odottanut tähän minkäänlaista vastausta, mutta sainkin viestin takaisin. Viestejä heiteltiin silloin tällöin, saattoi mennä kuukausia tai viikkoja välissä, enkä se ollut edes aina minä, joka olin tehnyt aloitteen. Puhuttiin elämästä, surusta, kuolemasta, parisuhteesta, rakkaudesta ja kaikkea niiden väliltä… oli aika hienoa, kun ajatukset tuntuivat osuvan myös toisen ajatusmaailmaan. Viestittelyssä oli naisen ja miehen välistä kemiaa, kiinnostusta, alussa hyvinkin viatonta flirttiä, hymiöitä, turvallisesti satoja kilometrejä välissä.

Olin jo pitkään ollut tyytymätön, mutta en tiennyt mihin. Yks kaks havaitsin kiinnostusta ja halua jotakuta muuta kohtaan. En ole koskaan ollut ihminen, joka moralisoisin tai tuomitsisin toisia, mutta kieltämättä, kuvittelin olevani sellaisten ihmisten ”yläpuolella”, jotka hakevat tarpeilleen tyydytystä jostain muualta, jos sitä ei kotona saa. Olinhan aiemmin kuvitellut, että pystyn 30-vuotiaana tukahduttamaan tarpeeni ja aloittamaan ikuisen selibaatin mieheni sairastelujen vuoksi.

Mikä minä luulin olevani, jokin yli-ihminen tällaisten asioiden edessä kuin seksuaalisuus, intohimo ja rakkaus. Kuinka kuvittelin, että voisin vain itse päättää miten toimin, inhimillisyydestä tietoakaan. Vain vahvimmat pystyy, itse en ilmeisestikään sitä sitten ollut.
Enkä koskaan ole halunnut loukata ketään, vaikka olen jopa itse tullut loukatuksi ja muistan edelleen sen ajatustulvan, inhon ja loukkaantumisen tunteen. Silloin kuvittelin, etten itse koskaan pystyisi tekemään toiselle samoin.

Tuo ihminen viestintävälineiden päässä, sai sulamaan minut, monestikin. Viimein tunnistin mikä minulta puuttui, halusin hellyyttä, kauniita sanoja, keskusteluhetkiä, hyviä pohdintoja, kutkutusta vatsanpohjassa. Löysin kauan sitten tukahdetun seksuaalisuuteni, tunsin intohimon ja tunsin myös jonkin asteista ihastumista. Luottamusta.
Fantasiaa, mutta tunteet olivat toden totta aitoja. Ja tunnehan oli huumaava. Jopa pelottava varatulle naiselle.
Koin pitkästä aikaa olevani haluttu, tällaisena tavallisena perheenäitinä, joka taas auttoi löytämään osan kadonneesta itseluottamuksesta.

Tämä kaikki jäi viestittelyn tasolle. Olimme molemmat omilla tahoillamme hieman eksyksissä, mutta silti kiinni parisuhteessamme ja perheissämme. Tiesimme oikean ja väärän. Tiesimme, että olimme ylittäneet jo ns. väärän rajan viestitellen. Molemmat tiedostimme, että jos tapaisimme, voisimme olla sen jälkeen vielä hieman syvemmällä tässä sopassa, joten emme antaneet sen tapahtua, tai hän ei antanut sen tapahtua, jos minä olisinkin.

Tunsimme molemmat samoin ja tunnustimme olevamme myös niitä pettureita, joita olimme nähneet yökerhoissa tai joista saamme lukea, vaikkei mitään tapahtunut fyysisesti toistemme kanssa, tunsimme silti toistemme läsnäolon. Se oli kuin taikaa.

Arvostan tätä ihmistä todella korkealle ja olen erittäin kiitollinen hänelle. Hän antoi minulle paljon ja toivon todella, että pystyin antamaan hänelle edes puolet siitä hyvästä olosta, mitä itse koin. Toivon, että hänkin pystyi käyttämään kokemaamme omassa elämässään voimavarana.

Kun huuma alkoi vetäytymään, vääryys valtasi mielemme ja lopetimme. Talletin asian sydämeeni, enkä ole puhunut tästä kenellekään. Olen myös ajatellut, että se mitä toinen ei tiedä, se ei myöskään satuta. Omatuntoni on antanut jo kauan sitten luvan, ettei minun tarvitse tästä kertoa miehelleni. Se rikkoisi jotain, mitä ehkä juuri tämän tapahtumaketjun ansiosta olen löytänyt.

Se, että löysin itsestäni ne lukot, aukaisin itseäni, niin löysin yllättävän monta ratkaisua. Koin itseni jälleen haluttavaksi, kiinnostavaksi puuttuvista erityispiirteistä tai lahjoista huolimatta, löysin itseluottamusta. Löysin itseni. Luottamusta puhua omalle puolisolleni asioista suoraan, siitä että meidän pitää opetella tuntemaan toisemme uudestaan, meidän pitää löytää se kadonnut halu toisiamme kohtaan ennen kuin haen sen muualta myös fyysisesti.

Kerroin etten jaksa enää yksin vaan tarvin apua arjen pyörittämiseen, en halua olla kotona se vastuunkantaja kokoajan, en halua olla niin paljon yksin, ja työ, siihen hän tulee uupumaan suotta. Tässä taloudessa on kaksi työssä käyvää, kyllä me taloudellisesti pärjäämme ja toivoisin, että myös minun työtäni arvostettaisiin. Se on kuitenkin tuonut meillä leivän, kun yritystoiminta ei ole tuottanut.

Sain kuin sainkin kakistettua nämä ja muutaman muun asian hänelle. Tästä alkoi suhteen parantuminen, yhtä hitaasti, kuin olemme tähän saakka tulleet. Mutta sekin riittää, jos asioihin tulee muutos. Enkä koe, että yksin hänen tulee tehdä asioita muutoksen eteen, vaan yhdellälailla myös minun. Ja vain omaan toimintaani pystyn oikeasti vaikuttamaan. Aika näyttää mitä tulee tapahtumaan.

Elämässä asioilla on tapana järjestyä ja jotkut asiat on vain tapahduttava, vaikka itse ajattelisi mitä. Ei siis moralisoida toistemme valintoja eikä heti tuomita. Yleensä taustalla voi olla pitkän ajanjakson tapahtumia, joita kukaan muu ei voi tuntea toisen puolesta. Elämä on lahja, täynnä yllätyksiä.”