Havaintoja parisuhteesta

Onko todellakin niin, että lähteminen satuttaisi enemmän kuin jääminen täysin kelvottomaan parisuhteeseen?

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Nainen kirjoittaa viestin. On ollut yhdessä miehensä kanssa 25 vuotta. Hoitaa työnsä, kotinsa ja miehensä. Lapsensa hän on hoitanut jo maailmalle. Kysyy viestissään, että tällaistako parisuhteen sitten kuuluu olla. Hänen miehensä viettää aikansa autotallissa, rassaillen autojaan. Tulee valmiiseen pöytään. Syö kiittämättä, koskettamatta ja huomaamatta. Naljailee naisen ulkonäöstä.

Naisella on onnettomuuden vuoksi kroonisia kipua ja lääkitys, joka kerryttää nesteitä vartaloon. Mies huomauttelee painonnoususta. Seksiä ei ole ollut vuosikausiin.

Nainen ei silti lähde.

Nainen päättää viestinä seuraaviin lauseisiin:

Mieheni pari letkautusta:  

”Meinaatko kauankin kasvattaa tuota mahaa”

 ”Milloin tuo syntyy

Pitäisi varmaan tähän julkaista joku kuva itsestä, sillä olen aivan normaalivartaloinen.  Hoidan kuitenkin työni, kodin, pyykit, ruuat, (lapset aiemmin) Hän saa ja voi harrastaa töiden lisäksi rallia, hiihtoa, juoksua. Minusta tuntuu, että olen vain se huolehtija. Halaisin mennä tansseihin, soittaa ja laulaa. Haluaisin vaan vittu olla… yksin… ilman ketään… kenestä pitää huolta.”

Nainen ei silti lähde.

Kaksikymmentäviisi vuotta. Huolehtija, itsensä piilottaja, tarpeensa kieltävä, vain muita varten, kodinhoitaja, piika, kutistunut ihminen, kuristunut ihminen.

Todennäköisesti hoitamaton läheisriippuvuus ja katkaisematta jäänyt napanuora edellisiin sukupolviin.

Lapset lähtivät, nainen ei. Vieläkin hän jatkaa suhteessaan, koska tärkeintä ei ole parisuhteen leveys, vaan pituus. Ulkoa opeteltu rooli, että nainen on hoivaaja ja palvelija. Tai ei niinkään nainen. Nainen on ollut piilossa palvelijan sisällä ehkä koko elämän. Vain rooli. Äiti. Vaimo. Ei nainen. Ei ihminen.

Tältä se sitten kuulostaa.

Katkeruus, viha, epätoivo, luovuttaminen, lohduttomuus.

Sanoinko katkeruus?

Mitä jää palkinnoksi? Elämänmittainen parisuhde. Ihanaa. Parisuhde, joka tappoi lopulta koko elämänhalun.

Tänä iltana nainen tekee ruuan. Mies tulee sisälle siksi aikaa, että syö. Ei kiitä, lähtiessään naljailee naisen painosta.

Kaksikymmentäviisi vuotta.

Nainen ei silti lähde.

Onko todellakin niin, että lähteminen satuttaisi enemmän kuin jääminen täysin kelvottomaan parisuhteeseen? Sillä se tuntuu satuttavan todella paljon.

Miksi ihminen hukkaa elämänsä ja jää?

Minä en ymmärrä.

Voisiko joku hakea naisen pois tuosta suhteesta? Hänet ja hänen kaltaisensa. Naiset ja miehet ja kaikki siltä väliltä. Ei tuo ole elämää. Voisiko joku sanoa, että parisuhde ei ole pakko ja ero ei ole enää häpeä eikä epäonnistuminen?

Tuollainen elämä on vain kuoleman odottamista. Lopulta se tulee. Elämättömän elämän jälkeen.

Sen jälkeen ei mitään. Tanssit jäi tanssimatta ja laulut laulamatta.

Lue myös

X