Parisuhteen ei pitäisi olla työmaa, vaan paikka jossa levätä, rakastaa ja olla onnellinen

”Se tuntuu kuin se olisi perässä vedettävä kivireki”.

Näin vastasi nainen kysymykseen, että miltä hänen parisuhteensa tuntuu hänestä ja jatkoi kivireen vetämistä.

Arki on monella tapaa yhtä loputonta suorittamista. Suorittamisella on vain sellainen lopputulema, että lopulta se uuvuttaa. Ihminen ei jaksa pysähtymättä. Pitää saada levätä, hengittää ja olla onnellinen.

Levätä, hengittää ja olla onnellinen. Siihen on monella meistä olemassa asia nimeltä parisuhde. Paikka ja tila jossa olla oma itsensä ja jossa rentoutua rakastamaan ja rakastettavaksi. Paikka jossa hengittää vapaasti, olla onnellinen ja vapaa. Paikka ja tila jossa ei tarvitse suorittaa.

Niin. Paitsi. Ne tuhannet parisuhteet, jotka ovat jotain aivan muuta. Työtä, sinnittelyä, väkisinpuurtamista, pahaa mieltä ja suorittamista. Onnellisuus ei tule luontevasti, vaan senkin eteen pitää tehdä töitä. Parisuhde ei olekaan tila, joka antaa, vaan tila, joka ottaa. Tuntuu kuin siinäkin olisi oman jaksamisensa äärirajoilla. Kuulostaa kamalalta.

Kuulostaa samalla myös siltä, mihin moni meistä on kasvatettu uskomaan. Viimeiseen kiveen. Siihen perkeleelliseen viimeiseen kiveen, joka pitää etsiä ja kääntää ja löytää sieltä avain onnelliseen ja rentoon parisuhteeseen ja pettyä, kun on tuhlannut useita vuosikymmeniä kiven etsimiseen ja sitten kun sen löytää ja kääntää niin siellä ei ole tarjolla muuta kuin pettymys ja katkeruus, mutta palkintona yhteisön ylistämä elämänmittainen parisuhde. Laadulla ei niin väliä.

Jokainen eläköön niin kuin haluaa, kunhan se on sitä mitä haluaa. Jos parisuhteensa haluaa suorittaa ja sinnitellä läpi, niin sitten tekee niin. En vain jaksa uskoa, että se olisi kenenkään halu. Jos vaihtoehtona on elää suhteessa, jossa rentous, ilo ja onnellisuus tulee luonnostaan. Suhteessa jossa on hyvä olla ja rakastaa. Jos sellainen vaatii loputonta suorittamista, kivien etsimistä ja sinnittelyä niin vahvasti veikkaan, että ihminen vierellä ei ole oikea.