Havaintoja parisuhteesta

Rakastan puhua vartin itsestäni.

5.3.2016 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Se oli tilanteena jostain tuttu, kunnes ymmärsin, kuin koulun vanhempainilloissa, yksi mies ja noin viisikymmentä naista. Tosin tällä kertaa en pystynyt piiloutumaan väkijoukon sekaan, sillä seisoin sen edessä. Siinä minä seisoin heidän edessään, lempihousuissani, joissa on löysä vetoketju. Helsingin Messukeskuksen I love me -tapahtumassa. Kuukausi aiemmin olin saanut järjestäjältä sähköpostin, jossa hän kirjoitti, että kiinnostaako minua tulla puhumaan vartiksi blogistani viidellekymmenelle naisbloggaajalle. Niin hän viestinsä aloitti ja loppua en ole koskaan lukenutkaan. Kyllähän minä suostun, niin kuin helposti kaikkeen jos joku vaan älyää kysyä.

Tein sen osin itsekkäistä syistä. Sanoinkin siinä heti puheen alussa, että minun pitää ennen varsinaista puhettani ottaa tilanteesta kaikki irti. Muistelin kahdenkymmenen vuoden takaisia aikoja, jolloin kävelin oluttuoppi kädessä baarien lattioilla ja toivoin, että edes yksi nainen olisi katsonut minuun. Nyt tunsin noin viidenkymmenen silmäparin porautuvan valmiiksi auki olevaan vartalooni. Pyysin heitä tuijottamaan ja pidin hetken silmiäni kiinni. Voi että sentään, olisiko tämä maaliskuu paremmin voinut alkaa.

Sitten aloin pudotella sanoja blogistani tai ainakin sinne päin. Harmittelin, että olin tähän asti muistanut vähän väärin sen, miten blogini sai alkunsa. Totta siinä on se, että tuleva vaimoni minut siihen pakotti, mutta se ei mennytkään niin pehmeällä tavalla suostuteltuna kuin muistin. Siinä oli joku pienimuotoinen riita menossa. Otin ylimielisen asenteen ja sanoin, että kukahan tässä tietää parisuhteista enemmän, että muistelepa vähän, kuinka monen parisuhteen kautta olen tähän vallitsevaan parisuhteeseen kulkeutunut. Niin kuin se olisi jokin asia, jolla kehuskella, että on tärvellyt useimpia aikaisempia parisuhteitaan. Siihen sain kuitenkin kipakan vastauksen, että miksi en alkaisi kirjoittaa parisuhteesta kaikille, kun siitä kaiken tunnun niin hyvin tietävän. Minähän aloitin. Kohta kolme vuotta on vaimo saanut olla rauhassa parisuhdemonologeistani ja en minä tähän hätään muista, että olenko minä muistanut muutakaan hänelle puhua.

Alkuun kirjoitin tekstejä vain blogspotiin, mutta eihän sinne kukaan eksy, joten perustin Facebook-sivuston, jonne aloin jakaa tekstejäni. Siinäkin on vain se paha puoli, että lukijoiden pitää klikata yhden kerran päästääkseen lukemaan tekstin ja se on nykyaikana monelle liian kovan työn takana, joten aloin tehdä päivityksiä suoraan Facebook-sivuille. Vähän ajan päästä helvetti oli irti. Alkoi liikkua huhupuheita, että Facebookissa liikuskelee joku perverssi mies, joka puhuu parisuhteesta ja tunteista. Pidettiin urbaanina legendana, että ei voi olemassa miestä, joka pystyy ylipäätään tuntemaan mitään muuta kuin patoutunutta ahdistusta, krapulaa ja ajoittaista panetusta. Että kirjoittajan on pakko olla joku nainen, joka vaan pelleilee olevansa mies. Asian todistaakseni tein sivustosta vielä henkilökohtaisemman ja julkaisin itsestäni profiilikuvan, johon ensimmäinen kommentti oli, että hahaa, tiesinhän, että siellä on nainen kaiken takana. Kasvatin parran ja laitoin uuden profiilikuvan ja pikku hiljaa epäuskoisemmatkin alkoivat tottua ajatukseen, että on se saatana mies, vähän outo ja friikki, mutta mies.

Viime elokuussa kysyivät Sanomilta, että haluaisinko alkaa bloggaajaksi Vauva-lehteen ja kyllähän minä helposti suostun jos joku vain älyää kysyä, joten löin nimeni paperiin ja tunsin suurta iloa asian johdosta. Sopimuksen kylkiäisenä sain seuraajakseni joukon vihaisia naisia, jotka ovat kulkeneet sivustollani viime syksystä lähtien. Mitä tahansa kirjoitan, niin joukko vihaisia naisia on minulle vihaisia. Välillä olen yrittänyt kysellä, että miksi olette niin vihaisia, mutta eivät he vihapuuskassaan saa vastattua. En minä siitä pahoillani ole, sillä parempi vihainen nainen kuin alistunut nainen. Vihaisten naisten lisäksi vierelläni on koko blogielämäni ajan kulkenut joukko ihastuneita naisia, joten tasapaino on pysynyt kohdallaan. Ja minähän tunnetusti rakastan kaikkia, jopa niitä vierelläni kulkevia vihaisia naisia, joten ehkä hekin muuttuvat vähemmän vihaisiksi kun rakastan heitä entistä rajuimmilla otteilla.

Viikko tuosta ja kaksi kustantajaa hivelee itsetuntoani. Yhtäkkiä olin tilanteen edessä, jossa en ollut koskaan kuvitellut olevani. Pitäisi valita kahdesta kustantajasta yksi, joka julkaisisi tulevan kirjani. Siinä oli noin viikko aikaa pohtia tilannetta. Hirvittävä tilanne. Ihan sama jos eteeni olisi tuotu kaksi viehättävää naista, että valitse vartissa itsellesi toinen. Kustantajien osalta tilanne tosin oli se, että toinen kahdesta oli mies. Ja mieheenhän minä sitten ihastuin. Tämä on toistaiseksi ollut platonista rakkautta, mutta eihän elämästä koskaan osaa mitään lopullista sanoa, koska ainakin minun kohdallani on niin, että olen sillä lailla helppo, että suostun, jos vain älyää oikeassa kohdassa kysyä. Helmikuun 8.päivä ilmestyi sileäihoinen esikoiseni Havaintoja parisuhteesta ja synnytyksessä se painoi 204 sivua. Voi sitä onnen päivää. Viikko sen jälkeen kun olin täyttänyt neljäkymmentä. Neljäkymmentä vuotta se lopulta vei ja tasaisen laskuopin mukaan seuraava kirjani ilmestyy, kun täytän 80 ja on nimeltään Havaintoja haudan partaalta tai postuumisti julkaistava Havaintoja haudan takaa. Kirjan ilmestymisen jälkeen olen ottanut kirjan joka ilta sänkyyn kanssani ja hivellyt sen ihanaa ja sileää pintaa ylhäältä alas ja takaisin alhaalta ylös. Vaimo on ollut vierelläni älypuhelimen ja ipadin kanssa ja hivellyt niiden pintaa ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Samoilla sormenpäillä, jotka silloin ammoisina aikoina seikkailivat toistemme sileillä pinnoilla, etsien paikkaa, johon hetkeksi pysähtyä, mutta taas jatkaen matkaa ylhäältä alas ja alhaalta ylös.

Alkuvuosi on ollut elämäni oudointa aikaa. Minua on kiikutettu erilaisiin medioihin ja olen huomannut puhuvani asioita, joista en tiedä edes mitään. Samalla tämä on ollut elämäni hienompaa aikaa ja olen ollut niin innoissani, että en ole pysyä nahoissani. Housuissani en olekaan sitten pysynyt. Sen tiesi kertoa Vauva-lehteen, blogini alle tullut kommentti. Minut on nähty junassa käsikkäin viiniä juomassa jonkun salaperäisen naisen kanssa ja että nainen on odottanut minua Helsingissä sijaitsevassa hotellihuoneessa. Harmikseni viestissä ei lukenut, että mikä hotelli mahtaa olla kysymyksessä, sillä Helsingissä on iso määrä hotellihuoneita, joita nyt pitää lähteä yksi kerrallaan tarkistamaan. Ja mitä viinin juomiseen junassa tulee, niin kirja ei ole myynyt vielä aivan niin paljon, että olisi junassa varaa juoda litrahinnaltaan lähemmäksi miljoonaa maksavaa viiniä. Kädestä olen halunnut pitää kiinni lähes kaikkia junassa ohikävelleitä ja tulen vastaisuudessakin haluamaan.

Kyllä minä siinä olisin halunnut puhua vielä tunnin, mutta kello raksutti. Perjantai alkoi kulkea kohti iltaa ja minun piti kiirehtiä vielä messuille perumaan liittymiseni yhteen kuntoklubiin. Siinä oli aiemmin mukavasti puhuva nuori nainen, kun minulle jäsenyyttä möi ja kun oikeassa kohtaa sen älysi tehdä, niin minähän suostuin. Typerä ostos se oli, koska klubi sijaitsee Helsingissä ja minä Tampereella. Tulisi kalliiksi lähteä junalla kolmena päivänä viikossa klubille, varsinkin kun junamatkoilla tulisi siemailtua ylikallista viiniä rakastajattarien kanssa. Se kävisi pitkittyessään kukkaron, maksan ja avioliiton päälle, vaikka kuinka kuntoilisi.

Pasilan asemalla istui pariskunta kahden koiransa kanssa. Tyttäreni halusi mennä samalle penkille, jotta pääsisi mahdollisesti silittämään koiria. Juna tulisi asemalle noin kymmenen minuutin kuluttua. Tuntui hienolta, sillä tämähän oli vasta alkua kaikelle uudelle ja jatkoa sille tutulle vanhalle. Vimmaisesti haluan uskoa ajatukseen, että on olemassa elämänmittainen rakkaus ja vimmaisesti haluan jatkaa siitä kirjoittamista. Junassa vierelläni istui maailman ihanin tyttö. Hän oli ostanut itselle matkaltamme kameran, jonka sisältä ruiskusi vettä, kun sillä otti kuvan. Housumme olivat kuvauksesta märkinä. Kotona odotti vaimo. Päässä jyskytti vimmainen ajatus elämänmittaisesta rakkaudesta, johon haluan aina uskoa.

Kiitos I love me-tapahtumalle ja vaikka itseään pitääkin rakastaa, niin yhtä tärkeää on rakastaa sitä toista ja varsinkin silloin, kun hän sitä rakkautta itselle pyytää ja eniten tarvitsee.

Sitä varten kannattaa pitää itsestäänkin huolta, että voi pitää huolta myös toisista.

Kommentit (4)

Puhe oli loistava! Itse en olisi kyennyt samaan yhtä monen miehen edessä 😀 Kiitos!!

Puhe oli loistava! Itse en olisi kyennyt samaan yhtä monen miehen edessä 😀 Kiitos!!

Kiitos, että kävit puhumassa meille bloggaajanaisille. Tai no, ehkä parempi olisi kiittää siitä, että kävit meitä naurattamassa. 😉

Puhe oli loistava! Itse en olisi kyennyt samaan yhtä monen miehen edessä 😀 Kiitos!!

Kiitos, että kävit puhumassa meille bloggaajanaisille. Tai no, ehkä parempi olisi kiittää siitä, että kävit meitä naurattamassa. 😉

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *