Rakastuneena elämänsä viimeiseen aamuun

Tässä ajassa on kannustettu kirjoittamaan kirjeitä ja muistamaan läheisiään, joita ei kuukausiin ehkä näe. Minä tartun haasteeseen ja kirjoitan kiitoksen jo edesmenneelle rouvalle, jolta olen oppinut elämän syvimmän tarkoituksen.

Hän ei tätä kiitosta ja kirjoitusta tule koskaan näkemään, mutta olkoon tämä samalla muistutus elämän rajallisuudesta ja siitä, että sanojaan ja kiitoksiaan ei kannata säästää, jos niitä on ihmiselle halukas antamaan.

Jokainen meistä jättää jälkensä tähän maailmaan. Tämä on kyseisen rouvan jälki ja tuo jälki ei ole ihan pienimmästä päästä, sillä se on jättänyt jäljen sydämeeni.

Monet teistä saattaa muistaakin ihmisen, josta teille taas kirjoitan. Hän oli tamperelainen yli 90-vuotias Helmi -niminen leskirouva, johon sain ilon ja kunnian tutustua silloisen työni kautta.

Helmi oli ollut leskenä jo usean vuoden ajan. Itse hän tiesi kävelevänsä jo elämänsä viimeistä suoraa. Helmi ei ollut silti luovuttanut elämänpalostaan ja hänellä oli esittää minulle elämänsä viimeinen toivomus.

Sitähän on sanottu, että elämän viimeisillä metreillä, elämän tärkeimmät asiat korostuvat. Kaikki turha ja toisarvoinen loistaa poissaolollaan ja jäljellä on vain kirkkain ydin. Se sama, jonka Helmi minulle eräänä aamupäivänä sanoitti.

Hänen viimeinen toive elämältään oli, että saisi vielä yhden kerran nukahtaa miehen viereen. Eikä pelkästään nukahtaa, vaan ennen nukahtamista tulla hieman miehen kutittamaksi ja koskettamaksi. Herätä aamulla toisen ihmisen vierestä, jonka jälkeen voisikin kuolla onnellisena ja elämältä kaiken saaneena.

Siinä Helmin toivomus, joka hänen itsensä sanomana porautui suoraan kaikkien muurieni läpi. Lauseet, jotka liikuttivat kaikkea minussa olevaa. Mitään muuta Helmi ei enää elämältään toivonut kuin toisen ihmisen läheisyyttä ja kosketusta.

Turvaa, jonka sylissä voisi vaikka kuolla.

Tässä me nyt olemme. Vietämme iltaa kuka kenenkin kanssa ja kuka yksin. Jokainen omalla tavallaan silti yhdessä. Yhdessä siksi, että jokaisella meillä on ehkä sama toivomus kuin Helmi -rouvalla. Toivomus tulla kosketetuksi.

Ehkä tarve ei näyttäydy meille tässä hetkessä niin selvästi kuin se näyttäytyisi elämän viimeisillä metreille, vuosien yksinäisyyden ja koskemattomuuden jälkeen. Me voimme harhaisesti ajatella, että meidät erottaa Helmistä nuoruutemme. Me kuvittelemme, että meillä on vielä koko elämä aikaa koskettaa ja tulla kosketetuksi.

Tämän harhan vuoksi tulemme yhäkin keskittymään kaikkeen toisarvoiseen ja siihen, jolla ei ole oikeastaan mitään merkitystä enää siinä vaiheessa, kun elämä pakottaa meidät katsomaan totuutta silmiin. Kuoleman edessä emme kaipaa ulkomaanmatkaa, vaan ihmistä, josta pitää kiinni.

Ihmisen elämänkaari menee kosketuksesta kosketukseen. Vauvana ihminen ei edes selviäisi ilman kosketusta ja hoivaa. Lapsena kosketuksen puute johtaa häiriökäyttäytymiseen. Aikuisena rakkauden ja kosketuksen puute johtaa katkeruuteen ja vihapuheeseen. Vanhuudessa kosketuksen puute johtaa loputtomaan pelkoon yksin kuolemisesta.

Siinä hetkessä, kun elämä on riisuttu täysin paljaaksi, me näemme asiat kirkkaammin. Mitä enemmän meiltä otetaan pois, sitä enemmän me saatamme saada tilalle. Helmi oli elämänsä viimeiset vuodet lähestulkoon vankina kotonaan kuntonsa vuoksi. Hänellä ei ollut muuta kuin aikaa. Sen ajan hän käytti muistelemiseen, ikävöintiin ja unelmointiin.

Hänellä ei ollut aikaa unelmien toteuttamiseen liikaa. Ehkä meillä kenelläkään ei ole. Meistä monet ovat silti onnekkaassa asemassa. Meillä on vielä mahdollisuus. Meillä on mahdollisuus tehdä valintoja. Valintoja, että kun tämä poikkeuksellinen aika on ohi, niin jatkammeko juoksemista kaiken epäoleellisen perässä vai pysähdymmekö elämään elämää, joka lopulta antaa meille kaiken sen, mitä oikeasti tarvitsemme.

Kosketus. Sitä me tarvitsemme. Sen Helmi sanoi minulle viimeiseksi toiveekseen. Voi olla, että Helmin toivomus ei koskaan toteutunut, mutta minun ajatuksissani se on toteutunut. Siinä ajatuksessa Helmi nousee elämänsä viimeiseen aamuun onnellisena ja rakastuneena. Hän katsoo vierellään nukkuvaa ihmistä hymyillen, antaa kevyen kosketuksen hänen poskelleen, kipuaa rollaattorin eteen ja työntää itsensä keittiöön keittämään rakastuneen naisen kahvit.

Hän on saanut elämältä kaiken sen, mitä me jokainen haluamme.

Kiitos elämänviisaudesta sinne jonnekin rakastuneiden taivaaseen.