Riko väljähtyneen parisuhteen kaava ja piirrä omasi!

Monia ihmisiä kiinnostaa oman parisuhteensa sijaan huomattavasti enemmän toisten parisuhteet. Varsinkin jos toisten parisuhteet poikkeavat jollain tavalla siitä omasta tavasta olla parisuhteessa.

Sehän ei aiheuta pahennusta, että sanoo ääneen elävänsä vuosikymmeniä parisuhteessa, jossa ei viimeisiin vuosiin ollut enää jäljellä kuin yhteinen nimi postiluukun kyljessä. Kosketus ja seksi haetaan muualta, ei sovitusti, koska sehän nyt olisi sairasta ja syntiä, vaan niin kuin se kuuluu tehdä ja kaikki tekevätkin, eli salaa ja selän takana. Tuollaistahan parisuhde on, sanovat. Ei kellään ole enää intohimoa ja rakkautta, seksistä puhumattakaan. Sen sijaan se on sitä tahtomista, hyvät ystävät ja vaikka ei tahtoisikaan, niin sitten perkele tahdotaan väkisin. Työtä pitää tehdä sen suhteen eteen, mutta ainoa työ on sanoa tuo saatanallinen klisee ääneen.

Ylipäätään mitä on se kuuluisa parisuhteen eteen tehtävä työ?

Moni on vastannut, että työtä tekemistä on esimerkiksi puolison huomaaminen, arvostus, koskettaminen ja puhuminen. Mitä helvettiä? Pitääkö tuollaisten asioiden eteen tehdä työtä? Eivätkö nuo ole parisuhteeseen sisältyviä asioita, jotka tulevat itsestään. Jos oman puolison huomioiminen tuntuu työn tekemiseltä, niin voisiko edes lyhyen ajan keskittyä ajatukseen, että olemmekohan me toisillemme hyvät parisuhdeihmiset? Todeta, että ei me kyllä taideta olla, päästää irti ja nauraa yhdessä sille, että mitä helvettiä me oikein kuvittelimme?

Mutta annas olla, jos joku kehtaa tulla rikkomaan tuota väljähtyneen parisuhdeajattelun kaavaa. Tuleekin ihminen joka sanoo ääneen, että minä en todellakaan halua asua rakkausihmiseni kanssa samaa taloutta ja näemme harvemmin, mutta silloin kun näemme, niin noukitaan joka ikinen rusina parisuhteen pullan päältä ja vedetään itsemme rakkaudesta ähkyiksi.

Väärin suhteiltu. Niin tulee parisuhdepoliisi linjoille kertomaan. Kyllä pitää parisuhteen tuntua puurtamiselta. Onko se aitoa rakkautta laisinkaan, jos suhde ei tunnu veren maulta suussa? Mitä naapurinkin Pirkko ajattelee tuollaisesta touhusta ja taivaaseen ei ainakaan pääse. Kärsimys on tämän kansan karkkia ja sitä ei tulla millään nautinnolla ja ilonpidolla pilamaan. Kulttuuriin kuuluu kärsimyksen kautta voittoon ajattelu ja parisuhteessa se tarkoittaa usean vuosikymmenen kärsimystä toimimattomassa parisuhteessa, mutta voittona odottaa elinikäinen parisuhde ja palkintona taivaspaikka ja yhteisön arvostus.

En halua olla ilonpilaaja, mutta taivaspaikkoja ei ole ja yhteisöä ei voisi helvettiäkään kiinnostaa.

Kuinka se olisikaan hienoa jos ihminen uskaltaisi päästää irti omista ajatuslukoistaan. Löytää tien itsensä äärelle ja elää omannäköistä elämäänsä.

Oman tarinansa kertokoon lopuksi viisikymppinen nainen:

”Minulla on lapsi, miesystävälläni ei. Asumme eri paikkakunnilla, ja kun näemme joka toinen tai kolmas viikonloppu, meillä on aina hauskaa yhdessä ja nautimme joka hetkestä. Kuten joskus kirjoitit: miksi pilaisimme hyvän parisuhteen muuttamalla yhteen? Kipinä säilyy pitempään, kun arki ei tule väliin. Yhteen muuttoa mietitään sitten, kun lapseni on muuttanut pois kotoa.
Minulla on takana pitkä avioliitto, enkä kaipaa enää samanlaista. Nyt viisikymppisenä on aika poimia rusinat pullasta ja nauttia myös omasta ajasta, nauttia uudesta parisuhteesta pieninä annoksina ja olla myös lapselle läsnä.”