Sirkka ja norovirus

Mä oon miettinyt niitä pareja, jotka kulkevat Prismassa loskaisen helmikuun perjantaisessa iltapäivässä hymy kasvoillaan. Jotka halaavat hedelmäosastolla tai pitävät kädestä kiinni.

Sitten mä vertaan heitä toiseen pariin jotka ovat kiukkuisia kuin ampiaiset. Heidän lapsensa aistii heidän hermostuneisuutensa ja huutavat kuorossa. He eivät anna toisilleen lempeitä katseita. Eivät kosketa kuin korkeintaan nalkuttavilla sanoillaan. Viikonloppu alkaa kiukulla. Miksi?

Onko halaavat parit ymmärtäneet rakkaudesta ja elämästä enemmän. Sen että elämä on silmänräpäys. Tai onkohan toisilleen sättivät parit tavan vuoksi yhdessä. Heitä joilla kaikki pitää olla viimeisen päälle ja kulissien kiiltävät. Se vaatii pitkiä työpäiviä ja kroonista väsymystilaa joka purkautuu kauppakeskuksen leveillä käytävillä.

Rakkuden pitää olla helppoa. Sen pitää olla nauravaa, keveää ja kuplivaa. Miksi mennä yhdessä ruokakauppaan jos halaamisen sijaan tekee mieli huutaa. Miksi pitää pakottaa itsensä elämään elämää joka aiheuttaa loputonta kiukkua.

Elämä on parhaimmillaan minimalistinen taideteos. Niin kuin rakkaus. Halaus mandariinipussi kädessä hedelmäosaston kirkkaissa valoissa.