Tämä on minun kotini

Päiväkodin pihassa ruuhka. Vanhemmat tuovat lapsia päiväksi hoitoon. Lapseni on ryhmässä jossa kaikki lapset ovat alle kolmevuotiaita. Osa lapsen tuoneista vanhemmista menee töihin, osa etsimään töitä. Joka tapauksessa kaikilla on yhtäläinen oikeus tuoda lapsi päiväkotiin. Kaupunki on päättänyt niin.

Päiväkotiaika päättyy peruskouluaikaan. Yhdeksän vuotta ihan jokaiselle lapselle. Vanhempi tyttäreni on kuudennella vuodella. Kouluruoka on toisinaan pahaa. Joka päivä se on tarjolla.

Luin päivän lehdestä, että synnyttäminen Yhdysvalloissa maksaa noin kuusi tuhatta dollaria ilman vakuutusta. Muistan maksaneeni itse muutaman kympin. Palvelu oli upeaa, ihmisläheistä ja ammattimaista. Niin kuin se terveydenhoitoalalla aina on.

Muistan yhdeksänkymmenluvun alun. Olin sen ikäinen kun vanhempi tyttäreni on nyt. Suomessa romahti talous. Asuinpaikkakunnaltani ensin tehdas ja sen jälkeen palvelut. Sen jälkeen perheet. Myöhemmin sitä sanottiin suureksi lamaksi.

Isä sanoi että ei olisi varaa ostaa paljoa joululahjoja. Sanoi sen kuin syyllisenä. Osti silti, viimeisillä rahoillaan, jotka sai työttömyyskorvauksena valtiolta. Ilman sitä rahaa ei olisi ollut sitäkään rahaa. Samoista rahoista hankittiin lukiokirjani. Kesätöistä sai hankittua loput.

Moni ei kestänyt työttömyyttä, häpeää. Tappoi itsensä viinaan tai paksun köyden päähän.

Usein kuulee sanottavan että Suomessa pitää maksaa liikaa veroja. Usein kuulee sanottavan että työttömyys johtuu laiskuudesta ja saamattomuudesta. Itse mietin, että minkälaisessa todellisuudessa sanojat ovat eläneet.

Itse otan hatun päästä heidän edessä, jotka ovat taisteleet sosiaalisen tasa-arvon puolesta. Arvostan heitä, jotka ovat mahdollistaneet sen, että aamuisin pääsen nauttimaan aamuisesta usvasta viedessäni lastani kaupungin bussilla kunnalliseen päiväkotiin.

Se on minun Suomeni.