”Tätä kivun määrää ei voi sanoin kuvailla”

”Hei Sami ja kiitos kipeiden aiheiden nostosta.

Itsellä on kokemusta kertynyt melkoisesti useastakin aiheesta, mutta haluan kertoa tarinani vieraannuttamista.

Erosimme vuonna 2006, lasten ollessa vasta alle 2v ja 5v. 

Eromme oli haastava kaikin puolin, keräsin viimeiset rohkeuden rippeeni haluten vain pois henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisesta tilanteesta. 

Lasten isän viimeisimpiä sanoja, ollessamme vielä puheväleissä olivat: 

”Lähetän sinut kilonpalasina vanhemmillesi, jos yrität tehdä minusta viikonloppuisän.”

Suurin virheeni elämässäni oli tuolloin ”antaa periksi” ja uskoa hyvinvointivaltiomme tasapuoliseen, vanhemmuteen kannustavaan ja ennen kaikkea lasten edun mukaiseen toimintaan.

Tapasin lapsia alkuun enemmän kuin lastenvalvojalla oli paperille sovittu.

Kaikki muuttui, kun lasten isä löysi uuden puolison. Helvetti alkoi ja sitä on kestänyt jo sen 18 vuotta, eikä loppua näy.

Tapaamiset toteutuivat vain paperin mukaan, en saanut lapsia luokseni enää muulloin. Pienempi kärsi tästä suunnattomasti ja oirehti voimakkaasti.

Pyysin apua lastenvalvojalta/sosiaalitoimesta/neuvolasta ja ties mistä. Kaikki levittelivät vain käsiään, ei ole lakia, joka lapsen hyvinvoinnin perusteella määräisi tiheämmät tapaamiset.

Kuvioon tuli myös minun ulkoistaminen lasten asioista siten, että vanhemmalla lapsella ollut laiskansilmän hoitokäynnit jätettiin kertomatta, valehdeltiin käyntiajoista. Samoin pienemmän neuvolakäynnit ym. Soittelin itse kyseisiin tahoihin saadakseni tietoa hoidon etenmisestä sekä oikeista varatuista ajoista, jotta voin osallistua käynneille.

Nekin peruttiin ja minulle ilmoitettiin vääriä aikoja, lasten isän uuden puolison toimesta.

En saanut puhua puhelimitse vanhemman lapsen kanssa, ilmoitettiin aina että huono hetki, milloin mihinkin syyhyn vedoten. Tai jätettiin vastaamatta jne.

Lapselle todennäköisesti kerrottiin, ettei äitiä kiinnosta (miten lie muotoilivat asian.)

Vuosien ajna taistelin silti sitkeästi, aikalailla tuloksetta. Kouluikäisinä hain tukea myös koululta mm. koulukuraattorin taholta. Lapset kävivätkin keskutelemassa, kunnes uusi puoliso lopetti senkin ”turhana.”

Vanhemman lapsen ollessa yläkouluikäinen, hän alkoi viiltelemään itseään, hän voi todella huonosti ja alkoi tosissaan etsimään itseään. Häntä kiusattiin rajusti koulussa. Hän eristäytyi, msentui jne.

Tuin häntä tilanteessa leijonaemon tavoin ja saimme hetkellisesti apua myös psykologin taholta. Kunnes tämänkin uusi puoliso lakkautti.

Sitä manipuloinnin määrää on erittäin vaikea pukea sanoiksi.

Hän pakotti tyttäreni pukeutumaan hameisiin jne. vaikka hän koki silloin olevansa poika. Ja kaikissa asioissa vika oli minussa, olin paha, välinpitämätön ja mitä lie.

Kun lapsi aivopestään näin rajusti pienestä asti, kokonaisvaltaisen kehityksen ajan, hän alkaa itsekin uskoa hänelle syötettyihin ajatuksiin.

Lapset ovat nyt 19v ja 23v ja tilanne on järkyttävä. 

Ajattelin heidän olevan nyt sen ikäisiä, että haluavat ottaa selvää asioista ja kykenevät myös itse miettimään enemmän tulevaisuutta, kuin menneisyyttä.

Näkemään maailmaa ja ihmisiä eri näkökulmista, nuoren aikuisen silmin.

Olin väärässä, ote on niin voimakas, että edelleen minä olen se paha ja haukun muita, kun yritän avata vieraannuttamisasiaa heille.

He eivät kertakaikkiaan näe todellisuutta vieläkään.

Nuorempi sai lapsen viime elokuussa, hänestä tuli isä ja minä sain kolmannen lapsenlapsen.

Nyt tämä vieraannuttaja jatkaa samaa järkyttävää toimintaa. Täyttä somensa lapsenlapsestani postauksilla esiintyen mummina.

Olen voimaton, surullinen ja ahdistunut. Olen jopa ajatellut, että välienkatkaisu kokonaan olisi minulle henkisesti parempi asia, kuin yrittää, odottaa ja toivoa lasteni ymmärtävän tämän kokonaisuuden, tämän järkyttävän raadollisen tilanteemme ja varsinkin sen, ettei syy ole missään nimessä heidän.

Vuosien aikana, olemme ajoittain lähentyneet, varsinkin silloin, kun uudella puolisolla ja lapsillani on ollut erimielisyyksiä. 

Joka kerta jossain vaiheessa, ote on jälleen kiristynyt ja lapseni alkavat  vältellä minua, en tiedä mitä hän silloin lapsilleni syöttää…

Viime aikoina tilanne on vain pahentunut, jos se edes on mahdollista.

Minulla on kuitenkin myös neljä muuta lasta ja meidän välimme ovat erittäin läheiset ja turva ja rakkaus ovat aina läsnä. Olemme todella tiiviisti tekemisissä ja vietämme paljon aikaa yhdessä. (kaksi ovat täysi-ikäisiä ja kaksi peruskouluikäisiä.)

Tätäkään vieraannutetut lapseni eivät näe/ihmettele miksi näin.

Mielessäni vaeltelee vain kysymyksiä, miksi kyseinen ihminen halusi rikkoa lapseni. Eniten he ovat kärsineet ja kärsivät. Aikuisena minulla on ollut edes jotain selviytymiskeinoja, heillä ei ole.

Minulla on myös tietynlainen ymmärrys vieraannuttajaa kohtaan, juurisyitä ajatellen. Hänen oma lapsuutensa on ollut rikkonainen eikä tervettä kiintymyssuhdetta ole syntynyt (huostaanotot, sijoitukset jne.)

Silti on käsittämätöntä, että han satuttaa lapsiani ja käytännössä on tuhonnut heidän lapsuutensa, terveen kehittymisen/kiintymissuhteen jne.

Mitään oikeutta se ei silti hänelle antanut rikkoa minun lapsiani.

Itselleni en ikinä voi antaa anteeksi, että olen ”antanut” tämän tapahtua. Vaikka käytännössä olen tehnyt aivan kaiken voitavani ja enemmänkin.

Olisiko minun kuitenkin pitänyt ottaa riski, että ex-puoliso olisi riistänyt henkeni taistellessani lähivanhemmuudesta? En tiedä, siihen ei koskaan saa vastausta.

Joskus tämä kaikki on saanut minut myös ajattelemaan, että se olisi ehkä ollut parempi vaihtoehto kuin lasten ”menettäminen” näin.

Tätä kivun määrää ei voi sanoin kuvailla. Sisältä raastavaa ikävää ja kaipuuta, pyyteetöntä rakkautta lapsiani kohtaan.

Tässä tiivistetty versio kokemuksestani, kiitos jos jaksoit lukea loppuun.

Luen mielelläsi tekstejäsi jatkossakin,

Kiitos sinulle ja aurinkoista kevään odotusta ☀️